Avainsana: alkoholi

Nautintoaine on maistunut vaihtelevasti

”Kunpa olis jo humalassa!” Näin sanoi kaveriporukassa yksi tyttö, kun otimme teini-iässä alkoholia metsän siimeksessä. Tytön mielestä juoma oli pahaa, ja juominen oli muutenkin inhottavaa. Hän vain halusi olla nopeasti humalassa.

Limsa on parempaa kuin alkoholittomat oluet.

Olin kaverin kanssa samaa mieltä. Monesti halvat viinit olivat pahanmakuisia. Irvistelimme juodessamme. Pullon halusi nopeasti tyhjäksi.

Välillä haimme vaihtelua, ja saatoimme kokeilla liköörejäkin. Ne vasta oksettavia olivatkin. Joskus uskalsimme ottaa tiukkaa viinaa. Jaoimme pullon kolmen kaverin kesken. Lisäsimme viinaan reilusti mehua. Kalja ei tuolloin maistunut vielä lainkaan. Olimme jotain kuudentoista ikäisiä.

Kaiken kaikkiaan mistään alkoholijuomista ei tykännyt. Pullon halusi vain nopeasti tyhjäksi.

Aikuisena alkoholijuomia nimenomaan nautitaan. Kun itse vielä käytin, muistan monet kerrat kuinka sitä toivoi, että kunpa juotavaa vielä olisi jäljellä.

Alkoholittoman ottaminen on yhä kiusallista

Opiskeluaikana en käyttänyt alkoholia. Pidin sitä pöljäksi tekevänä aineena. Mutta työuupumuksen jälkeen kalja alkoi maistua niin, että lopulta sairastuin alkoholiperäiseen sairauteen. Alkoholi oli jätettävä kokonaan.

Harvoin juon myöskään alkoholittomia oluita tai viinejä. Nollaprosentin oluissa valikoima on kasvanut nopeasti. Olen maistanut muutamia. Joissakin juomissa maku muistuttaa ”oikeaa” kaljaa. Alkoholiton punaviini puolestaan maistuu marjamehulta, ja alkoholiton kuohuviini aiheuttaa närästystä.

Ostan alkoholittoman oluen silloin tällöin viikonlopulle. Se maistuu ruoan kanssa tai sitä on mukava hörppiä kun viettää lauantai-iltaa.

Saatan ottaa alkoholittoman oluen myös silloin harvoin kun käyn baarissa. Alkoholittoman vaihtoehdon – oluen, mehun, limsan tai kahvin – tilaaminen tiskillä tuntuu yhä edelleen kiusalliselta.

Ihmisen ikävä tiskin luo

”Ei näissä kapakoissa kuule runoa, ei tankaa, pelkkää juopunutta puheensorinaa.” Näin laulaa Mikko Alatalo kappaleessaan ”Ihmisen ikävä toisen luo”. Minä vietin työelämästä syrjäytymisen jälkeen aikaa kapakoissa päivittäin kymmenen vuoden ajan. Olin palanut loppuun eikä paluu töihin masennuksen, ja sitä korjaavan ahkeran kännäilyn vuoksi onnistunut.

On totta, että päiväkaljoilla kapakoissa harvoin puhutaan mistään mieltä kohottavasta. Minulla oli yhä vahva ammatti-identiteetti, ja entisenä työnarkomaanina olisin halunnut puhua vaikka töistä. Osa porukasta saattoi pitää rokulia, osalta taas työt olivat jääneet pysyvämmin.

Lopulta sairastuin vaikeaan alkoholiperäiseen sairauteen. Kun kaljoittelu sairastuttuani loppui, minusta tuli yksinäinen. Masennuksen omahoito kapakassa oli lopetettava.

Selvin päin baarissa

En suosittele masennuksen lääkitsemistä alkoholilla. Se saattaa helpottaa hetkisen, mutta pidemmän päälle se vain pahentaa ongelmia.

Myönnän, että toisinaan muistelen, kuinka mukavaa oli suunnata baaritiskille, tilata uusi olut ja palata pöytään täyden tuopin kanssa. Se auttoi pitämään hetkestä kiinni.

Kävin joskus selvin päin tapaamassa tuttuja baarissa. Painunut kahvi ei kuitenkaan maistunut, eikä juttu tuttavien kanssa luistanut enää samalla tavalla. Vähitellen baarit saivat jäädä kokonaan.

”Mä tiedän etten tulevaisuutta tehdä voi näin, mut kunhan selviäis nyt edes huomiseen”, Alatalo laulaa. Minä tunnen niin, että tulevaisuudenuskoa ei pidä menettää. Asiat kyllä paranevat, kun suuntaa katseensa eteenpäin. Minua voi pitää varoittavana esimerkkinä, jotta ei tärvele huomista.

Minkä lapsena oppii

Katsoin pienenä lapsena televisiosta ”Viuluviikarit musiikkimaassa” -ohjelmaa, joka oli lasten musiikki- ja taidekasvatusohjelma. Pidin ohjelmaa tylsänä. Hieman ehkä kadehdin lahjakkaita lapsia, jotka olivat päässeet televisioon. Ohjelmassa esiintyneistä lapsista moni nousi sittemmin tunnetuksi muusikoksi.

1970-luvulla lastenohjelmat olivat korostetun asiallisia. Ne olivat valistavia ja opettavaisia.

Vähitellen lastenohjelmista tuli hiukan viihdyttävämpiä. Yksi sellainen oli tsekkoslovakialainen piirrossarja ”Rosvo-Rudolf”, joka tosin herätti välillä myös ahdistavia tunteita. Iltaisin katsoin ”Nukkumattia”, joka oli itäsaksalainen animaatiosarja. Pieni valkopartainen mies, jolla oli päässään hiippalakki, heitti jokaisen jakson lopussa kameraa kohti unihiekkaa lapsille.

Minun lapsuudessani televisiossa puhuttiin lapsille samoista asioista kuin aikuisille. En muistanut enää valistavia puheita esimerkiksi alkoholista aikuisena, kun vaikeuksien keskellä tartuin pulloon. Pohdin, olisiko minut voinut pelastaa alkoholilta se, jos olisin nähnyt nämä valistavat ohjelmat uusintoina.