Oli aika, jolloin runot pitivät minua pinnalla, kun olin vajota syviin vesiin. Ostin tuolloin joka päivä uuden kokoelman nykyrunoutta. Kävin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa, ja menin sieltä Ravintola Teatteriin. Tilasin oluen ja avasin kirjan. Lounasaikaan minua aina ihmeteltiin.
Olin kokenut burnoutin, ja olin vaikeasti masentunut. Yritin runoja lukemalla saada muuta ajateltavaa stressaavien työasioiden keskellä.
Runot toivat sairauslomalla sisältöä päiviin. Ne olivat helppoa luettavaa, koska niissä ei ollut seurattavaa juonta. Tosin en juuri syventynyt enempää runoihin ensimmäisellä lukukerralla.
Meni pari vuotta. Ostin kirjoja harvemmin. Yhdellä kertaa tein kuitenkin löydön. Kyseessä oli Timo Lappalaisen runokokoelma Kultainen noutaja (Like, 2005).
On sanottu, että Lappalainen kirjoittaa vaativasti, rosoista, mutta todentuntuista ja kaunistelematonta runoa. Runoissa on karhea elämän maku.
Teos kestää yhä edelleen uusia lukemiskertoja. ”Palellaan sitten ovet levällään, kesää odotellessa. Keskusteluyritykset valuvat viemäriin, kaiken kauniin olen nähnyt kääntävän selkänsä.” Näin Lappalainen kirjoittaa yhdessä proosarunossaan. ”Yksinäisyyden voi pitää sisällään kuin huonon humalan.”
Esseeblogi 