”Ei näissä kapakoissa kuule runoa, ei tankaa, pelkkää juopunutta puheensorinaa.” Näin laulaa Mikko Alatalo kappaleessaan ”Ihmisen ikävä toisen luo”. Minä vietin työelämästä syrjäytymisen jälkeen aikaa kapakoissa päivittäin kymmenen vuoden ajan. Olin palanut loppuun eikä paluu töihin masennuksen, ja sitä korjaavan ahkeran kännäilyn vuoksi onnistunut.
On totta, että päiväkaljoilla kapakoissa harvoin puhutaan mistään mieltä kohottavasta. Minulla oli yhä vahva ammatti-identiteetti, ja entisenä työnarkomaanina olisin halunnut puhua vaikka töistä. Osa porukasta saattoi pitää rokulia, osalta taas työt olivat jääneet pysyvämmin.
Lopulta sairastuin vaikeaan alkoholiperäiseen sairauteen. Kun kaljoittelu sairastuttuani loppui, minusta tuli yksinäinen. Masennuksen omahoito kapakassa oli lopetettava.
Selvin päin baarissa
En suosittele masennuksen lääkitsemistä alkoholilla. Se saattaa helpottaa hetkisen, mutta pidemmän päälle se vain pahentaa ongelmia.
Myönnän, että toisinaan muistelen, kuinka mukavaa oli suunnata baaritiskille, tilata uusi olut ja palata pöytään täyden tuopin kanssa. Se auttoi pitämään hetkestä kiinni.
Kävin joskus selvin päin tapaamassa tuttuja baarissa. Painunut kahvi ei kuitenkaan maistunut, eikä juttu tuttavien kanssa luistanut enää samalla tavalla. Vähitellen baarit saivat jäädä kokonaan.
”Mä tiedän etten tulevaisuutta tehdä voi näin, mut kunhan selviäis nyt edes huomiseen”, Alatalo laulaa. Minä tunnen niin, että tulevaisuudenuskoa ei pidä menettää. Asiat kyllä paranevat, kun suuntaa katseensa eteenpäin. Minua voi pitää varoittavana esimerkkinä, jotta ei tärvele huomista.
Esseeblogi 