Kivulias lapsuusmuisto

Olin yksin pihalla leikkimässä. Päätin karata ja lähteä ostarille. Minulla oli äidin takin taskusta otettu muutama kolikko. Menin kioskille ostamaan salmiakkikarkkeja.

Irtokarkit maksoivat 10 tai 20 penniä kappale.

Perhepäivähoitaja odotti minua turhaan syömään. Hän tiesi mistä minut löytäisi. Hoitotäti tuli polkupyörällä ostarille ja minut nähdessään hän oli kuin myrskynmerkki.

Täti tarttui minua korvasta ja lähti ajamaan pyörällä loivaa alamäkeä. Minä yritin juosta pyörän rinnalla, ettei korva irtoaisi. Teki kipeää. Tädin luona odotti haalea keitto.

Jossain todettiin, että perhepäivähoitoa pidetään päiväkotia parempana. En kuitenkaan tiedä mihin tämä näkemys perustuu. Minusta ainakin tuli iloisempi, sosiaalisempi ja aktiivisempi lapsi, kun pääsin hoitajan omasta kodista myöhemmin tarhaan, kuten päiväkotia silloin kutsuttiin.

Pidin paikat siistinä ja kunnossa kun leikin olevani päiväkodin talonmies. Innostuin tarhan pienistä näytelmistä niin, että harrastin näyttelemistä näytelmäkerhossa vielä lukioaikoinakin.

Lisäksi sain tarhassa kavereita. Pääsin samalle luokalle heidän kanssaan, kun koulu alkoi. Innostuin koulusta ja halusin oppia uutta.

Sanotaan, että lapsuusmuistot ovat aarteita, joita kannamme mukanamme aina. Vanhempien eron vuoksi myös oikeasti vaikeita lapsuuden kokemuksia oli. Ne eivät välttämättä kasvattaneet vahvaksi. Karkeille olen ollut perso aikuisenakin.

Minkä lapsena oppii

Katsoin pienenä lapsena televisiosta ”Viuluviikarit musiikkimaassa” -ohjelmaa, joka oli lasten musiikki- ja taidekasvatusohjelma. Pidin ohjelmaa tylsänä. Hieman ehkä kadehdin lahjakkaita lapsia, jotka olivat päässeet televisioon. Ohjelmassa esiintyneistä lapsista moni nousi sittemmin tunnetuksi muusikoksi.

1970-luvulla lastenohjelmat olivat korostetun asiallisia. Ne olivat valistavia ja opettavaisia.

Vähitellen lastenohjelmista tuli hiukan viihdyttävämpiä. Yksi sellainen oli tsekkoslovakialainen piirrossarja ”Rosvo-Rudolf”, joka tosin herätti välillä myös ahdistavia tunteita. Iltaisin katsoin ”Nukkumattia”, joka oli itäsaksalainen animaatiosarja. Pieni valkopartainen mies, jolla oli päässään hiippalakki, heitti jokaisen jakson lopussa kameraa kohti unihiekkaa lapsille.

Minun lapsuudessani televisiossa puhuttiin lapsille samoista asioista kuin aikuisille. En muistanut enää valistavia puheita esimerkiksi alkoholista aikuisena, kun vaikeuksien keskellä tartuin pulloon. Pohdin, olisiko minut voinut pelastaa alkoholilta se, jos olisin nähnyt nämä valistavat ohjelmat uusintoina.