”Puisto ilman penkkiä”. Teemu Hirvilammin vuonna 1989 ilmestyneen runokokoelman nimi voisi viitata siihen, että henkilö ei löydä paikkaa missä levähtää ja nauttia luonnosta.
Minä taas en nuorempana malttanut istua penkille. Kävelin puiston poikki katuvilinään. Lopulta punainen valo – burnout – pakotti pysähtymään risteykseen.
Työuupumus syveni vaikeaksi masennukseksi. Tunne oli tuolloin sama kuin Hirvilammin myöhemmässä runossa: ”Olen metsittyneet pellot, ruostuneet kiskot.”
—
Kun minulla vielä oli tapana istua päiväkaljoilla, olisin halunnut puhua kapakassa vaikka töistä. Minua olisi kiinnostanut kuulla mitä pubien miehet ovat työkseen tehneet. Se ei monen mielestä kuitenkaan ollut kiinnostava puheenaihe.
Minä saatoin todeta, että olin ollut johtotehtävissä. Olin entinen päällikkö, joka ei enää saanut päättää edes omaa itseään koskevista asioista. Valtaa elämässäni käyttivät mielenterveyshoitaja, edunvalvoja ja isä. Pubissakin istuin salaa.
—
Kulttuuri voi olla myös ajanvietettä ilman sen suurempaa merkitystä. Se voi tarjota rentoutumista, iloa ja mahdollisuuden irrottautua arjesta.
Minä tunnen, että en rentoutuisi teatterissa tai konsertissa. En innostu elokuvista tai ravintoloiden musakeikoista. Myöskään lukeminen ei maistu.
Koen kulttuurin raskassoutuisena. En jaksa lähteä kulttuuririentoihin. Tilanne on kaksijakoinen. Eri kulttuurimuodot voisivat toisaalta tarjota kaivattua henkistä virkistystä ja tehota masennukseen.
—
Kahviloissa tavallinen vaalea pannukahvi kelpaa yhä harvemmalle, kerrottiin lehtiartikkelissa. Sen mukaan osa alkaa olla kiinnostunut kahvista kuin viinistä. Painoa pannaan paahtoasteelle ja alkuperälle.
Sillä, onko arki vai juhla, on väliä. Viikonloppuna, kun halutaan hemmotella itseä, valitaan suolaisille ja makeille leivonnaisille eri kahvi.
Minä en kahvilassa niin välitä leivosvalikoimasta, mutta jos kahvin kanssa saisi pistää tupakaksi niin kuin ennen hyvään aikaan, se tekisi arjestakin juhlaa.
—
Ihmiselle on tärkeää, että häntä kuunnellaan. Haluamme puhua etenkin jollekin, joka ymmärtää meitä.
Minulla oli kerran seurustelukumppani, jolla oli tapana puhua pöydässä olevan kolmannen, usein miespuolisen, henkilön kanssa niin kuin minä en olisi lainkaan läsnä. Se oli alentavaa ja halventavaa.
Jos yritin sanoa jotain, hän käski minua olemaan hiljaa.
Esseeblogi 