Tommi

Melkein julkkis

Joskus kun tuntee, että on alkoholinkäytöllä tuhlannut rahansa ja pilannut terveytensä voi ajatella, että sattuu sitä paremmissakin piireissä.

Tämän kirjoituksen aiheena on loisto ja luisu.

Eräässä jutussa kerrottiin, että Hollywoodin miesnäyttelijän 650 miljoonan dollarin omaisuus oli lähes kokonaan tuhlattu. Tähti oli törsännyt yli 30 000 dollaria kuukaudessa pelkästään viiniin.

Aikoinaan ympäri maailmaa esitetyn ja hyvin suositun tv-sarjan kaunotar puolestaan oli ajautunut karmaisevaan elämäntilanteeseen. Jo vuosia päihderiippuvuudesta kärsinyt näyttelijä oli joutunut jälleen kuntoutukseen. Iltapäivälehdessä kirjoitettiin, että tähteä ei ole enää tunnistaa entisekseen.

Toiset saattavat sanoa, että näin voi käydä vain rikkaille ja julkkiksille, mutta minä olen esimerkki siitä, että se on mahdollista myös pienituloiselle tavikselle. Minäkin olen aikoinaan törsännyt rahani juomiin ja myös joutunut kuntoutukseen. Minunkin ulkonäkö on muuttunut alkoholinkäytön myötä.

Näyttää siltä, että elämässä menestyminen ei tarkoita hyvää elämänhallintaa. Minäkin pärjäsin aiemmin urallani hyvin. Kun työ jäi, elämä alkoi heitellä.

On ilmeisesti filmitähdillä sama vaiva – omasta tähteydestä, tärkeydestä ja täydellisyydestä luopuminen on vaikeaa. Eikä tilalle tahdo löytyä muuta.

Nautintoaine on maistunut vaihtelevasti

”Kunpa olis jo humalassa!” Näin sanoi kaveriporukassa yksi tyttö, kun otimme teini-iässä alkoholia metsän siimeksessä. Tytön mielestä juoma oli pahaa, ja juominen oli muutenkin inhottavaa. Hän vain halusi olla nopeasti humalassa.

Limsa on parempaa kuin alkoholittomat oluet.

Olin kaverin kanssa samaa mieltä. Monesti halvat viinit olivat pahanmakuisia. Irvistelimme juodessamme. Pullon halusi nopeasti tyhjäksi.

Välillä haimme vaihtelua, ja saatoimme kokeilla liköörejäkin. Ne vasta oksettavia olivatkin. Joskus uskalsimme ottaa tiukkaa viinaa. Jaoimme pullon kolmen kaverin kesken. Lisäsimme viinaan reilusti mehua. Kalja ei tuolloin maistunut vielä lainkaan. Olimme jotain kuudentoista ikäisiä.

Kaiken kaikkiaan mistään alkoholijuomista ei tykännyt. Pullon halusi vain nopeasti tyhjäksi.

Aikuisena alkoholijuomia nimenomaan nautitaan. Kun itse vielä käytin, muistan monet kerrat kuinka sitä toivoi, että kunpa juotavaa vielä olisi jäljellä.

Alkoholittoman ottaminen on yhä kiusallista

Opiskeluaikana en käyttänyt alkoholia. Pidin sitä pöljäksi tekevänä aineena. Mutta työuupumuksen jälkeen kalja alkoi maistua niin, että lopulta sairastuin alkoholiperäiseen sairauteen. Alkoholi oli jätettävä kokonaan.

Harvoin juon myöskään alkoholittomia oluita tai viinejä. Nollaprosentin oluissa valikoima on kasvanut nopeasti. Olen maistanut muutamia. Joissakin juomissa maku muistuttaa ”oikeaa” kaljaa. Alkoholiton punaviini puolestaan maistuu marjamehulta, ja alkoholiton kuohuviini aiheuttaa närästystä.

Ostan alkoholittoman oluen silloin tällöin viikonlopulle. Se maistuu ruoan kanssa tai sitä on mukava hörppiä kun viettää lauantai-iltaa.

Saatan ottaa alkoholittoman oluen myös silloin harvoin kun käyn baarissa. Alkoholittoman vaihtoehdon – oluen, mehun, limsan tai kahvin – tilaaminen tiskillä tuntuu yhä edelleen kiusalliselta.

Mitä opin elämän leppoistamisesta

Eräässä artikkelissa asiantuntija määritteli uupumuksen tienhaaraoireyhtymäksi. Tienhaarassa on hyvä pysähtyä ja pohtia syvällisiä kysymyksiä, ja hakea tuntumaa oman elämän suunnasta.

Uupumus oli tuonut uuteen tilanteeseen.

Minä en aikoinaan löytänyt enää suuntaa. Tai sitten horjahdin tieltä ojaan.

Ajattelin tuolloin, että downshiftaaminen eli elämän kohtuullistaminen olisi hyvä ratkaisu, kun työelämä oli uuvuttanut ja hölläämiseen maaseudulla tarjoutui mahdollisuus. Jossain todettiin, että slow lifen eli hitaan elämän opit sopivat hyvän mielenterveyden neuvoiksi.

Suurkaupungin humu vaihtui pienen maalaiskunnan rauhaan. Elämä pienellä kirkonkylällä soljui omassa tahdissaan. Ei ollut kiire minnekään.

Minulle verkkainen elämäntapa ei kuitenkaan sopinut. Mieli tylsistyi ja ruumis rappeutui. Olin hypännyt pois oravanpyörästä, mutta myös ylös ja alas vienyt maailmanpyörä sai voimaan pahoin. En saavuttanut mielenrauhaa.

Pitäisi muuttaa myös toimintaansa

Ympäristöä voi vaihtaa, mutta ajatuksia ilmeisesti ei. Kun pääsin rauhalliseen ja kauniiseen paikkaan, sai se aikaan oikeansuuntaista liikettä. Pitkään tämä muutos ei kuitenkaan kantanut.

Minua vaivasivat yhä työasiat ja masennus painoi. Töiden tauottua olin viettänyt aikaa lähinnä keskikaljakuppilassa, ja yrittänyt loiventaa pettymystä itseeni. Hain tähän muutosta, ja halusin päiviini uutta sisältöä.

Eräässä artikkelissa todettiin, että ihminen voi vaihtaa maata tai kaupunkia, mutta jos hän toimii uudessa paikassa samalla tavalla kuin ennenkin, hän vajoaa helposti takaisin vanhaan.

Kirkonkylän kahvilassa kaljoittelu ei parantanut elämänlaatua. Laiskottelu ja aikatauluton elämä ei ollut terveellistä.

Lumoava järviluonto olisi tarjonnut elämyksiä, ja minullekin olisi ollut tarjolla erilaisia aktiviteetteja. Minä en kuitenkaan jaksanut oikein innostua mistään.

Onko downshiftaus taito?

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että vain oleminen ei tarkoita parempaa elämänlaatua. Siitä voi nauttia aika ajoin, mutta ei pidempään.

Kun katson asiaa taaksepäin ymmärrän, ettei downshiftaus tarkoita joutenoloa. Se on pikemminkin taito, joka olisi vaatinut itsekuria. Olisi pitänyt suunnitella, pitää motivaatiota yllä ja tehdä asioita oikein, jotta olisi leppoistamisessa onnistunut. Rennosti ottaminenkin siis vaatii työtä.

Menestyvä myyjä

Oli mielenkiintoista lukea huippumyyjistä, jotka kertoivat kuinka asiakas saadaan ostamaan melkein mitä tahansa. Artikkelissa yritysvalmentaja totesi, että myyjä on titteli, joka ansaitaan. Mies kertoi olevansa ylpeä siitä.

Asiakas voi vain kiittää tiedosta ja jatkaa matkaa.

Valmentajan mielestä iso osa myyntiporukasta on tuote-esittelijöitä. Tuote-esittelijä tuntee tuotteensa tai palvelunsa yleensä erittäin hyvin. Ja siksi hänellä on vastustamaton tarve latoa tiskiin valtava määrä faktoja ja vuosisadan argumentit.

”Usein myyntitilanteessa tulee niin paljon tietoa, ettei ihminen pysty ottamaan vastaan. Oikea myyjä kuuntelee aktiivisesti, mitä asiakas sanoo”, valmentaja neuvoi artikkelissa.

Itse johdin aikoinaan pientä myyntiosastoa media-alalla, ja tein myös itse kauppaa. Minut oli ylennetty uuteen vaativaan tehtävään kehittämistehtävistä. Uusi vastuualue oli minulle alkuun hieman vieras.

Ensimmäisellä kerralla olin tapaamassa erään etujärjestön toimitusjohtajaa ja esittelemässä palvelutuotteitamme. Toimitusjohtaja oli enemmän äänessä. Hän kutsui minut käymään toisen ja kolmannenkin kerran. Sain tapaamisilla maittavan aamiaisen.

Mies ei ymmärtänyt, että minä olin myymässä heille tuotteita. Hän luennoi alansa näkymistä, ja arvosteli maan hallituksen päätöksiä. Toimitusjohtaja ilmeisesti ajatteli minun olevan asiasta kovasti kiinnostunut toimittaja, kun kerran olin media-alalla.

Kauppoja ei syntynyt. Nyt tiedän, että olisi pitänyt mennä suoraan asiaan. Olisi pitänyt rohkeasti esitellä heti alussa ylpeästi ja itsevarmasti myyjäksi. Ja kysyä vakuuttavien perustelujen jälkeen: ”Haluaisitko tulla asiakkaaksi?”

Vähitellen kokemusta karttui. Solmin isoja sopimuksia ja keskityin avainasiakkuuksiin.

Arvostin suuresti myyntipäälliköitä, jotka tekivät työtään ammattitaidolla. Sain aina esitellä osastomme myyntilukuja ylpeänä talon muulle johdolle.

Kivulias lapsuusmuisto

Olin yksin pihalla leikkimässä. Päätin karata ja lähteä ostarille. Minulla oli äidin takin taskusta otettu muutama kolikko. Menin kioskille ostamaan salmiakkikarkkeja.

Irtokarkit maksoivat 10 tai 20 penniä kappale.

Perhepäivähoitaja odotti minua turhaan syömään. Hän tiesi mistä minut löytäisi. Hoitotäti tuli polkupyörällä ostarille ja minut nähdessään hän oli kuin myrskynmerkki.

Täti tarttui minua korvasta ja lähti ajamaan pyörällä loivaa alamäkeä. Minä yritin juosta pyörän rinnalla, ettei korva irtoaisi. Teki kipeää. Tädin luona odotti haalea keitto.

Jossain todettiin, että perhepäivähoitoa pidetään päiväkotia parempana. En kuitenkaan tiedä mihin tämä näkemys perustuu. Minusta ainakin tuli iloisempi, sosiaalisempi ja aktiivisempi lapsi, kun pääsin hoitajan omasta kodista myöhemmin tarhaan, kuten päiväkotia silloin kutsuttiin.

Pidin paikat siistinä ja kunnossa kun leikin olevani päiväkodin talonmies. Innostuin tarhan pienistä näytelmistä niin, että harrastin näyttelemistä näytelmäkerhossa vielä lukioaikoinakin.

Lisäksi sain tarhassa kavereita. Pääsin samalle luokalle heidän kanssaan, kun koulu alkoi. Innostuin koulusta ja halusin oppia uutta.

Sanotaan, että lapsuusmuistot ovat aarteita, joita kannamme mukanamme aina. Vanhempien eron vuoksi myös oikeasti vaikeita lapsuuden kokemuksia oli. Ne eivät välttämättä kasvattaneet vahvaksi. Karkeille olen ollut perso aikuisenakin.