Pääkaupunkiseudun kiivastahtinen arki on vaihtunut pysyvämmin pienen maaseutukunnan sopivampaan elämänrytmiin. Palasin viime keväänä maalaispitäjään, johon aikoinaan parikymmentä vuotta sitten olin muuttanut ottamaan rauhallisesti työuupumuksen jälkeen. Elämä soljuu pienellä kirkonkylällä omassa leppoisassa tahdissa. Ei ole kiire oikein mihinkään.
Upea järviluonto virkistää.
Ihmisen kokema uupumus on määritelty eräänlaiseksi tienhaaraoireyhtymäksi. Tienhaarassa on hyvä pysähtyä ja pohtia syvällisiä kysymyksiä, ja hakea tuntumaa oman elämän suunnasta. Minä en aikoinani nuorena aikuisena burnoutin jälkeen löytänyt enää suuntaa. Tai sitten horjahdin tieltä ojaan.
Ajattelin tuolloin parikymmentä vuotta sitten, että downshiftaaminen eli elämän kohtuullistaminen olisi hyvä ratkaisu, kun työelämä oli uuvuttanut ja hölläämiseen maaseutupaikkakunnalla tarjoutui mahdollisuus. On sanottu, että slow lifen eli hitaan elämän opit sopivat hyvän mielenterveyden neuvoiksi.
Verkkaisessa elämässä oli kuitenkin omat haasteensa. Olin hypännyt pois oravanpyörästä, mutta myös ylös ja alas vienyt maailmanpyörä sai voimaan pahoin. Toipuminen eteni, vaikka välillä oli myös vaikeita aikoja.
Ei niin tervettä
Huomasin aikoinaan, että ympäristöä voi vaihtaa, mutta tärkeää on vaihtaa myös ajattelutapaa. Kun pääsin rauhalliseen ja kauniiseen paikkaan, sai se aikaan oikeansuuntaista liikettä. Pitkään tämä muutos ei kuitenkaan kantanut.
Minulla ei ollut enää töitä, mutta minua vaivasivat yhä vanhat työasiat. Töiden tauottua olin viettänyt aikaa lähinnä kuppilassa. Hain tähän muutosta, ja halusin päiviini uutta sisältöä.
On kuitenkin todettu, että ihminen voi vaihtaa maata tai kaupunkia, mutta jos hän toimii uudessa paikassa samalla tavalla kuin ennenkin, hän vajoaa helposti takaisin vanhaan. Kirkonkylän kahvilassa kaljoittelu ei parantanut elämänlaatua. Laiskottelu ja aikatauluton elämä ei ollut terveellistä.
En aina innostunut erilaisista elämyksistä, vaikka minulle järjestettiin luontoretkeilyä, mökkeilyä, veneilyä ja kalastusta. En nauttinut luonnosta vaan nautintoaineesta, josta minua oli yritetty vierottaa kuntoutuksessakin.
Kun olin hidastanut muutaman vuoden, muutin töiden perässä suureen kaupunkiin. Sen jälkeen asuin kahdessa kaupungissa pääkaupunkiseudulla.
Hidastamisen taito
Pieni syrjäinen paikka viehättää. Keväällä halusin palata tähän lomaparatiisiin. Nyt huomaan paremmin asuinpaikan tarjoamat hienot puitteet elämästä nauttimiseen. Jumalainen järviluonto antaa mahdollisuuden rauhoittua ja rentoutua. Kesällä innostuin viettämään aikaa luonnonhelmassa.
Ymmärrän nyt myös, ettei downshiftaus tarkoita joutenoloa. Se on pikemminkin taito, joka vaatii myös hieman itsekuria. Pitää suunnitella, jotta leppoistaminen sujuu. Rennosti ottaminenkin siis vaatii hieman työtä.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että vain oleminen ei tarkoita parempaa elämänlaatua. Siitä voi nauttia aika ajoin, mutta ei pidempään.
Työ on tärkeä kiinnekohta elämään. Se tuo mielekkyyttä ja merkitystä. Työ on tärkeä voimavara ja terveyttä tukeva asia. Työelämä tukee mielen hyvinvointia.
”Ei ole mitään iloa siitä ettei tee mitään, jos ei ole mitään tekemistä.” Näin totesi kirjailija Jerome K. Jerome. Myös tekemisen puute on stressaavaa.
Kirjailija Pontus Purokuru on kirjoittanut, että joutilaisuus on aluskasvillisuutta, josta syntyy kaikki oikeasti tärkeä. Omasta kokemuksestani voin kuitenkin sanoa, että joutilaisuus ei pidemmän päälle tee ihmiselle hyvää. Mieli tylsistyy ja ruumis rappeutuu. Työllä on monia myönteisiä merkityksiä.
Itse innostun erilaisista pienistä työtilaisuuksista ja uusista tavoista tehdä töitä. Kunhan vain tämä työssä itsensä loppuun polttanut entinen työnarkomaani malttaisi tehdä töitä omaan jaksamiseen suhteutettuna sopivasti.
Sopivan pienet ympyrät
Halusin palata suosittuun mökkeily- ja matkailukuntaan, koska kun olen käynyt kesäisin lomailemassa tutuissa maisemissa ja tuttujen ihmisten luona, on pitkään odottamani loma vierähtänyt aina nopeasti, ja palaaminen kaupunkiin on aina hieman harmittanut. Nyt minun ei tarvitse astua linja-autoon paluumatkalle heti kun olen vasta päässyt lomatunnelmaan.
Pieni kunta oli taas kesäaikaan vilkas, kun vapaa-ajan asukkaat, veneilijät ja muut matkailijat saapuivat nauttimaan maaseudun rauhasta.
Kesäsesongin ulkopuolella kirkonkylä on hiljainen. Vain me paikalliset istumme kahvilassa, ja minä saan kuunnella mielenkiintoisia tarinoita.
Kaunista ja rauhallista.
Maalaiskuntaan asettuminen on toki ollut taas iso muutos. Maalla on erilaisia arvoja ja tapoja pääkaupunkiseutuun verrattuna. Olo on kuitenkin kotoisa.
Ymmärrän taas kuinka aikoinaan halusin jo tuolloin aiemmin upeisiin järvimaisemiin leppoistamaan, ja kuinka tärkeää se toipumisessa oli.
Tervetullut paluumuuttaja
Kyläläiset ihmettelivät keväällä tietenkin, mikä sai minut palaamaan tänne. Olinhan viihtynyt suurkaupungissakin vuosia. Kerroin, että kaipasin pois kaupungin vilinästä, takaisin luonnonhelmaan ja tuttujen ihmisten pariin. Kaupungissa olin kovin yksinäinen, maalla sen sijaan on hyviä kavereita.
Kaupungin arki oli käynyt minulle vähän raskaaksi. Toimintakykyä nakertavien pienten vaivojen vuoksi kaupungin rytmi oli hieman kiivas. Pienessä kylässä en tunne olevani jäljessä, vaan siinä tahdissa, johon keho ja mieli pystyy.
Eräs mies sanoi heti keväällä kahvilassa, että tuttu kasvo, mutta kavennut. Se on totta. Se johtuu sairauden etenemisestä, ja sen aiheuttamasta laihtumisesta. Tuntui, etten muutenkaan palannut tuttuihin maisemiin aivan kokonaisena.
Minut toivotettiin tervetulleeksi, ja minua alettiin kutsua paluumuuttajaksi.
Paluumuuttaja on kaunis sana, mutta se ei kerro, miten moni asia ei palannut mukana. En tullut samana miehenä enkä samanlaisin askelin kuin aikoinaan nuorena. Ihmiset tervehtivät, kysyivät kuulumisia, puhuivat kuin välissä olisi ollut vain tavallinen kiertomatka, vaikka minä tiesin tulleeni takaisin monta menetystä mukanani. Sairastuminen vaikeasti tällä välin oli ottanut paljon pois.
Ehkä paluumuuttajan tunne on juuri sitä: että kuuluu paikkaan, joka tunnistaa sinut. Minä palasin hieman hajonneena ja silti vastaanotettuna.
Kun joku sanoo minua paluumuuttajaksi, kuulen siinä sanan, joka ei kysy mitä minusta puuttuu, vaan tunnistaa minut joksikin, joka kuuluu tähän kylään.
