Tommi

Kanavalta toiselle

Muistan varhaislapsuudesta, kuinka meillä oli pitkään vain mustavalkoinen televisio. Suuri osa kotitalouksista omisti tuolloin jo väritelevision. Oli 1980-luvun alkua, kun saimme väritelkkarin.

Kanavaa vaihdettiin painamalla ruudun vieressä olevaa nappulaa.

Televisiokanavia oli kaksi. Kun halusi vaihtaa kanavaa, oli noustava sohvalta ylös, sillä nappulat olivat itse laitteessa, ruudun vieressä.

Puhuttiin, että Yhdysvalloissa oli kymmeniä niin sanottuja satelliittikanavia.

Äitini ystävällä näkyi Music Television. Talossa oli satelliittiantenni. MTV tuli 1980-luvulla tunnetuksi musiikkivideoista koostuvasta ohjelmistostaan. Perheen tytär nauhoitti lempivideoita videonauhurille. Kun olimme heillä kylässä, näin Dire Straitsin musiikkivideon kappaleesta Money for Nothing. Video oli yksi ensimmäisistä, joissa käytettiin tietokoneanimaatiota.

Rautahenkari televisioantennina

Yritin saada näkymään televisiostamme Kolmoskanavaa, joka aloitti 198o-luvun puolivälissä. Kääntelin väsäämääni televisioantennia edestakaisin. Viritelmä oli taivuteltu rautahenkarista ja yritin sen paikkaa ja asentoa muuttelemalla saada esiin kuvasignaalia. Lopulta kanava löytyi, mutta sen katsominen olisi vaatinut, että minä seison tietyssä kohdassa henkari kädessä. Oli ilon päivä, kun kanava alkoi näkyä normaalisti kerrostalomme antennin kautta.

Kanavalla pyöri päivittäin yhdysvaltalainen Batman-sarja. Aikuisille sarja oli huumoria ja parodiaa, mutta lapsille se näyttäytyi jännittävänä rikostarinana.

Palveluja olisi tilattava kaiken aikaa lisää

Nykyisin katson televisiota vain vähän. En edes juurikaan vaihtele kanavia. Vain yhtä sarjaa seuraan säännöllisesti. Katson illalla myös kolmet tv-uutiset. Minulla on maksullinen viihdepaketti lähinnä siksi, että voin seurata ulkomaista jalkapalloa. Nykyisin palvelu kuitenkin sisältää paljon muitakin kuin urheilukanavia, ja hinta nousee kaiken aikaa.

Suoratoistopalveluissa olisi esimerkiksi suosittuja alkuperäissarjoja. Myös moni ennen tavallisilla tv-kanavilla esitetty mieluinen sarja on siirtynyt maksukanaville. Niistä ei mielellään enää enempää maksaisi tai sitten suosikkisarjaa ei mistään palvelusta osaisi hakeakaan. Palveluja ja kanavia olisi tilattava kaiken aikaa lisää, jotta sarjoja voisi seurata.

Harmittaakin pari sarjaa, joiden uudet tuotantokaudet on jäänyt näkemättä. Ei siis tiedä kuinka tarina on jatkunut, ja miten keskeiset henkilöhahmot ovat pärjäilleet.

Pullan makuisia keksejä

Mielestäni eri makuisia keksejä on aivan liikaa. Miksi nykyään on esimerkiksi niin paljon keksejä, jotka maistuvat suklaapatukoilta? Pienissäkin kaupoissa on pitkät hyllyt täynnä erilaisia pikkuleipiä.

Rapeita Twix-keksejä pehmeällä kinuskisisuksella. Ei kovin hyviä.

Ensimmäiseksi on sanottava, että keksit eivät ole yhtä hyviä kuin suklaapatukat. Mieluummin sitä syö suussa sulavaa suklaata kuin järsii kuivaa ja kovaa keksiä, jonka maku etäisesti muistuttaa suosikkipatukkaa.

Miksi ei riitä alkuperäiset keksit? Mieleisensä suklaapatukan voisi ostaa erikseen.

Uusia tuotteita kannattaa keksiä

Uusin ihmetyksen aihe on korvapuustin makuinen keksi. En ole maistanut. Eiköhän korvapuustissa saa nauttia nimenomaan siitä, että se on tuore ja pehmeä.

Ilmeisesti erilaisia keksejä kuitenkin ostetaan niin paljon, että uusia tuotteita kannattaa keksiä kaiken aikaa lisää.

Kaupan hyllyyn on tullut jopa täytekeksi, jonka annetaan ymmärtää olevan kuin mustikkapiirakkaa. Uskon, että tällaiset keksit ovat kaukana aidosta piirakasta. Kuka haluaisi tarjota ystävälleen kahvin kanssa tällaisia pikkuleipiä? Ystävän kanssa voisi leipoa yhdessä.

Iloa ja surua unelmien kaupungissa

Yksi lempikirjoistani on Mika Waltarin Suuri illusioni. Sain sen nuorena aikuisena silloiselta naisystävältäni. Hän oli kirjoittanut kirjan alkulehdelle: ”Iloa syksyyn!”

Päällyksen kuva on Tuija-Maija Niskasen ohjaamasta elokuvasta Suuri illusioni.

Olen Waltarin varhaistuotannon suuri ystävä. Suuri illusioni on Waltarin läpimurtoromaani, joka ilmestyi 1928. Waltari kirjoitti kirjan 20-vuotiaana.

Kirja kuvaa taiteilijoiden ja nuorten elämää 1920-luvun Helsingissä. Tarinassa seurataan nuoren miehen kiihkoa ja rakkauden illuusion särkymistä.

Appelsiininsiemen ilmestyi vuonna 1931. Se herätti kohua, koska siinä kuvattiin moraalittomina pidettyjä asioita, kuten esiaviollista seksiä. Waltari arveli itsekin etukäteen, että kirjasta nousisi melua, koska se julistaa ”intohimoa ja voimaa ja uskoa ja uutta moraalia”. Kirja käsittelee kaupunkilaissukupolven teemaa ja siinä kuvataan muun muassa nuorten juhlimista.

Surun ja ilon kaupunki vuodelta 1936 avaa nopeina välähdyksinä läpileikkauskuvan 1930-luvun Helsingin asukkaista. Yhdessä tällaisessa välähdyksessä kuvataan, kuinka ohikulkijat vilkuilevat oudoksuen miestä, joka istuu juuri valmistuneen kuusikerroksisen asuintalon portaalla. Uudisrakennuksen ympäriltä on poistettu telineet ja paperinriekaleet suojaavat komean porraskäytävän graniittipieliä.

Juha Järvelän kirjassa Mika Waltarin Helsinki (Minerva, 2019) kerrotaan, että Waltari kuvasi uransa alusta lähtien kaupunkia teoksissaan, joihin on tallentunut tarkasti todellista ja fiktiivistä elämää Helsingissä.

Suurkaupungin syke

Mitä minuun tulee, olin itse nuori aikuinen vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Helsingissä. Asuin 1920-luvulla rakennetussa kerrostalossa historiaa huokuvassa Siltasaaressa.

Nautin suurkaupungin sykkeestä. Elämä oli kuin kiihkeää tanssia. Tein paljon työtä, mutta toisaalta myös juhlin. Ihmisvirran keskellä tunsin kuitenkin myös yksinäisyyttä. Olin välillä hukassa unelmien kaupungissa. Mielialat vaihtelivat.

Oma Suuri illusioni -kirjani on kuudestoista painos, vuodelta 1998. Takakansitekstissä kuvataan seuraavasti: ”Mika Waltarin kiihkeä esikoisromaani vuodelta 1928 on löytänyt aina uuden nuorison eikä ihme: harvassa kirjassa on sellaista yltiöpäistä nuoruuden kiihkoa ja etsintää.”

Vaatteet musamaun mukaan

Olin seitsemänvuotias teddy. Pukeuduin farkkutakkiin. Housujen lahkeet oli käännetty ylös. Jalkineina olivat läskipohjakengät. Tukka oli muotoiltu hiusrasvalla.

Radiolla on yhä tärkeä asema musiikin kuuntelussa.

Suomessa teddyt olivat 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun nuorisokulttuurin ilmiö. Diggailtiin rockabillya.

Samanhenkisten tunnettu oleilupaikka oli Helsingin rautatieaseman tori. Tedit kerääntyivät myös autotapahtumiin ja rockabilly-keikoille. Minä vain hengailin parin minua huomattavasti vanhemman nuoren kanssa oman koulun kulmilla. Meitä taidettiin katsoa pitkään.

Kymmenvuotiaana minusta tuli hevari. Äitini sai ommella farkkutakkiini hard rock ja heavy metal -bändien kangasmerkkejä. Oli myös niittivyö ja niittiranneke. Pidempää hevitukkaa en kuitenkaan saanut kasvattaa. Se harmitti, koska monella kaverilla oli pitkät hiukset.

Lempibändin uusi ”lätty”

Minua alkoi kuitenkin hevin sijaan kiinnostaa enemmän diskomusiikki. Myös kotimainen rokki alkoi toimia.

Radiossa alkoi soida lempimusiikkia vasta 1980-luvun lopulla kaupallisten kanavien myötä. Radiolla on edelleen tärkeä asema ihmisten musiikin kuuntelussa. Moni uusi kappale kuullaan ensimmäisenä radiosta.

Nuoret kuuntelevat yksittäisiä biisejä, eivät enää kokonaisia albumeja. Musiikkia kuunnellaan paljon suoratoistopalveluista, mutta digitaalisesta musiikista ollaan nihkeitä maksamaan.

Entisaikoina ostettiin LP-levyjä. Oli mahtavaa laittaa uusi levy soimaan ensimmäistä kertaa, ja kuunnella se nimenomaan kerralla kokonaan.