Kategoria: Essee

Mitä opin elämän leppoistamisesta

Eräässä artikkelissa asiantuntija määritteli uupumuksen tienhaaraoireyhtymäksi. Tienhaarassa on hyvä pysähtyä ja pohtia syvällisiä kysymyksiä, ja hakea tuntumaa oman elämän suunnasta.

Uupumus oli tuonut uuteen tilanteeseen.

Minä en aikoinaan löytänyt enää suuntaa. Tai sitten horjahdin tieltä ojaan.

Ajattelin tuolloin, että downshiftaaminen eli elämän kohtuullistaminen olisi hyvä ratkaisu, kun työelämä oli uuvuttanut ja hölläämiseen maaseudulla tarjoutui mahdollisuus. Jossain todettiin, että slow lifen eli hitaan elämän opit sopivat hyvän mielenterveyden neuvoiksi.

Suurkaupungin humu vaihtui pienen maalaiskunnan rauhaan. Elämä pienellä kirkonkylällä soljui omassa tahdissaan. Ei ollut kiire minnekään.

Minulle verkkainen elämäntapa ei kuitenkaan sopinut. Mieli tylsistyi ja ruumis rappeutui. Olin hypännyt pois oravanpyörästä, mutta myös ylös ja alas vienyt maailmanpyörä sai voimaan pahoin. En saavuttanut mielenrauhaa.

Pitäisi muuttaa myös toimintaansa

Ympäristöä voi vaihtaa, mutta ajatuksia ilmeisesti ei. Kun pääsin rauhalliseen ja kauniiseen paikkaan, sai se aikaan oikeansuuntaista liikettä. Pitkään tämä muutos ei kuitenkaan kantanut.

Minua vaivasivat yhä työasiat ja masennus painoi. Töiden tauottua olin viettänyt aikaa lähinnä keskikaljakuppilassa, ja yrittänyt loiventaa pettymystä itseeni. Hain tähän muutosta, ja halusin päiviini uutta sisältöä.

Eräässä artikkelissa todettiin, että ihminen voi vaihtaa maata tai kaupunkia, mutta jos hän toimii uudessa paikassa samalla tavalla kuin ennenkin, hän vajoaa helposti takaisin vanhaan.

Kirkonkylän kahvilassa kaljoittelu ei parantanut elämänlaatua. Laiskottelu ja aikatauluton elämä ei ollut terveellistä.

Lumoava järviluonto olisi tarjonnut elämyksiä, ja minullekin olisi ollut tarjolla erilaisia aktiviteetteja. Minä en kuitenkaan jaksanut oikein innostua mistään.

Onko downshiftaus taito?

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että vain oleminen ei tarkoita parempaa elämänlaatua. Siitä voi nauttia aika ajoin, mutta ei pidempään.

Kun katson asiaa taaksepäin ymmärrän, ettei downshiftaus tarkoita joutenoloa. Se on pikemminkin taito, joka olisi vaatinut itsekuria. Olisi pitänyt suunnitella, pitää motivaatiota yllä ja tehdä asioita oikein, jotta olisi leppoistamisessa onnistunut. Rennosti ottaminenkin siis vaatii työtä.

Menestyvä myyjä

Oli mielenkiintoista lukea huippumyyjistä, jotka kertoivat kuinka asiakas saadaan ostamaan melkein mitä tahansa. Artikkelissa yritysvalmentaja totesi, että myyjä on titteli, joka ansaitaan. Mies kertoi olevansa ylpeä siitä.

Asiakas voi vain kiittää tiedosta ja jatkaa matkaa.

Valmentajan mielestä iso osa myyntiporukasta on tuote-esittelijöitä. Tuote-esittelijä tuntee tuotteensa tai palvelunsa yleensä erittäin hyvin. Ja siksi hänellä on vastustamaton tarve latoa tiskiin valtava määrä faktoja ja vuosisadan argumentit.

”Usein myyntitilanteessa tulee niin paljon tietoa, ettei ihminen pysty ottamaan vastaan. Oikea myyjä kuuntelee aktiivisesti, mitä asiakas sanoo”, valmentaja neuvoi artikkelissa.

Itse johdin aikoinaan pientä myyntiosastoa media-alalla, ja tein myös itse kauppaa. Minut oli ylennetty uuteen vaativaan tehtävään kehittämistehtävistä. Uusi vastuualue oli minulle alkuun hieman vieras.

Ensimmäisellä kerralla olin tapaamassa erään etujärjestön toimitusjohtajaa ja esittelemässä palvelutuotteitamme. Toimitusjohtaja oli enemmän äänessä. Hän kutsui minut käymään toisen ja kolmannenkin kerran. Sain tapaamisilla maittavan aamiaisen.

Mies ei ymmärtänyt, että minä olin myymässä heille tuotteita. Hän luennoi alansa näkymistä, ja arvosteli maan hallituksen päätöksiä. Toimitusjohtaja ilmeisesti ajatteli minun olevan asiasta kovasti kiinnostunut toimittaja, kun kerran olin media-alalla.

Kauppoja ei syntynyt. Nyt tiedän, että olisi pitänyt mennä suoraan asiaan. Olisi pitänyt rohkeasti esitellä heti alussa ylpeästi ja itsevarmasti myyjäksi. Ja kysyä vakuuttavien perustelujen jälkeen: ”Haluaisitko tulla asiakkaaksi?”

Vähitellen kokemusta karttui. Solmin isoja sopimuksia ja keskityin avainasiakkuuksiin.

Arvostin suuresti myyntipäälliköitä, jotka tekivät työtään ammattitaidolla. Sain aina esitellä osastomme myyntilukuja ylpeänä talon muulle johdolle.

Kivulias lapsuusmuisto

Olin yksin pihalla leikkimässä. Päätin karata ja lähteä ostarille. Minulla oli äidin takin taskusta otettu muutama kolikko. Menin kioskille ostamaan salmiakkikarkkeja.

Irtokarkit maksoivat 10 tai 20 penniä kappale.

Perhepäivähoitaja odotti minua turhaan syömään. Hän tiesi mistä minut löytäisi. Hoitotäti tuli polkupyörällä ostarille ja minut nähdessään hän oli kuin myrskynmerkki.

Täti tarttui minua korvasta ja lähti ajamaan pyörällä loivaa alamäkeä. Minä yritin juosta pyörän rinnalla, ettei korva irtoaisi. Teki kipeää. Tädin luona odotti haalea keitto.

Jossain todettiin, että perhepäivähoitoa pidetään päiväkotia parempana. En kuitenkaan tiedä mihin tämä näkemys perustuu. Minusta ainakin tuli iloisempi, sosiaalisempi ja aktiivisempi lapsi, kun pääsin hoitajan omasta kodista myöhemmin tarhaan, kuten päiväkotia silloin kutsuttiin.

Pidin paikat siistinä ja kunnossa kun leikin olevani päiväkodin talonmies. Innostuin tarhan pienistä näytelmistä niin, että harrastin näyttelemistä näytelmäkerhossa vielä lukioaikoinakin.

Lisäksi sain tarhassa kavereita. Pääsin samalle luokalle heidän kanssaan, kun koulu alkoi. Innostuin koulusta ja halusin oppia uutta.

Sanotaan, että lapsuusmuistot ovat aarteita, joita kannamme mukanamme aina. Vanhempien eron vuoksi myös oikeasti vaikeita lapsuuden kokemuksia oli. Ne eivät välttämättä kasvattaneet vahvaksi. Karkeille olen ollut perso aikuisenakin.

Kanavalta toiselle

Muistan varhaislapsuudesta, kuinka meillä oli pitkään vain mustavalkoinen televisio. Suuri osa kotitalouksista omisti tuolloin jo väritelevision. Oli 1980-luvun alkua, kun saimme väritelkkarin.

Kanavaa vaihdettiin painamalla ruudun vieressä olevaa nappulaa.

Televisiokanavia oli kaksi. Kun halusi vaihtaa kanavaa, oli noustava sohvalta ylös, sillä nappulat olivat itse laitteessa, ruudun vieressä.

Puhuttiin, että Yhdysvalloissa oli kymmeniä niin sanottuja satelliittikanavia.

Äitini ystävällä näkyi Music Television. Talossa oli satelliittiantenni. MTV tuli 1980-luvulla tunnetuksi musiikkivideoista koostuvasta ohjelmistostaan. Perheen tytär nauhoitti lempivideoita videonauhurille. Kun olimme heillä kylässä, näin Dire Straitsin musiikkivideon kappaleesta Money for Nothing. Video oli yksi ensimmäisistä, joissa käytettiin tietokoneanimaatiota.

Rautahenkari televisioantennina

Yritin saada näkymään televisiostamme Kolmoskanavaa, joka aloitti 198o-luvun puolivälissä. Kääntelin väsäämääni televisioantennia edestakaisin. Viritelmä oli taivuteltu rautahenkarista ja yritin sen paikkaa ja asentoa muuttelemalla saada esiin kuvasignaalia. Lopulta kanava löytyi, mutta sen katsominen olisi vaatinut, että minä seison tietyssä kohdassa henkari kädessä. Oli ilon päivä, kun kanava alkoi näkyä normaalisti kerrostalomme antennin kautta.

Kanavalla pyöri päivittäin yhdysvaltalainen Batman-sarja. Aikuisille sarja oli huumoria ja parodiaa, mutta lapsille se näyttäytyi jännittävänä rikostarinana.

Palveluja olisi tilattava kaiken aikaa lisää

Nykyisin katson televisiota vain vähän. En edes juurikaan vaihtele kanavia. Vain yhtä sarjaa seuraan säännöllisesti. Katson illalla myös kolmet tv-uutiset. Minulla on maksullinen viihdepaketti lähinnä siksi, että voin seurata ulkomaista jalkapalloa. Nykyisin palvelu kuitenkin sisältää paljon muitakin kuin urheilukanavia, ja hinta nousee kaiken aikaa.

Suoratoistopalveluissa olisi esimerkiksi suosittuja alkuperäissarjoja. Myös moni ennen tavallisilla tv-kanavilla esitetty mieluinen sarja on siirtynyt maksukanaville. Niistä ei mielellään enää enempää maksaisi tai sitten suosikkisarjaa ei mistään palvelusta osaisi hakeakaan. Palveluja ja kanavia olisi tilattava kaiken aikaa lisää, jotta sarjoja voisi seurata.

Harmittaakin pari sarjaa, joiden uudet tuotantokaudet on jäänyt näkemättä. Ei siis tiedä kuinka tarina on jatkunut, ja miten keskeiset henkilöhahmot ovat pärjäilleet.

Iloa ja surua unelmien kaupungissa

Yksi lempikirjoistani on Mika Waltarin Suuri illusioni. Sain sen nuorena aikuisena silloiselta naisystävältäni. Hän oli kirjoittanut kirjan alkulehdelle: ”Iloa syksyyn!”

Päällyksen kuva on Tuija-Maija Niskasen ohjaamasta elokuvasta Suuri illusioni.

Olen Waltarin varhaistuotannon suuri ystävä. Suuri illusioni on Waltarin läpimurtoromaani, joka ilmestyi 1928. Waltari kirjoitti kirjan 20-vuotiaana.

Kirja kuvaa taiteilijoiden ja nuorten elämää 1920-luvun Helsingissä. Tarinassa seurataan nuoren miehen kiihkoa ja rakkauden illuusion särkymistä.

Appelsiininsiemen ilmestyi vuonna 1931. Se herätti kohua, koska siinä kuvattiin moraalittomina pidettyjä asioita, kuten esiaviollista seksiä. Waltari arveli itsekin etukäteen, että kirjasta nousisi melua, koska se julistaa ”intohimoa ja voimaa ja uskoa ja uutta moraalia”. Kirja käsittelee kaupunkilaissukupolven teemaa ja siinä kuvataan muun muassa nuorten juhlimista.

Surun ja ilon kaupunki vuodelta 1936 avaa nopeina välähdyksinä läpileikkauskuvan 1930-luvun Helsingin asukkaista. Yhdessä tällaisessa välähdyksessä kuvataan, kuinka ohikulkijat vilkuilevat oudoksuen miestä, joka istuu juuri valmistuneen kuusikerroksisen asuintalon portaalla. Uudisrakennuksen ympäriltä on poistettu telineet ja paperinriekaleet suojaavat komean porraskäytävän graniittipieliä.

Juha Järvelän kirjassa Mika Waltarin Helsinki (Minerva, 2019) kerrotaan, että Waltari kuvasi uransa alusta lähtien kaupunkia teoksissaan, joihin on tallentunut tarkasti todellista ja fiktiivistä elämää Helsingissä.

Suurkaupungin syke

Mitä minuun tulee, olin itse nuori aikuinen vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Helsingissä. Asuin 1920-luvulla rakennetussa kerrostalossa historiaa huokuvassa Siltasaaressa.

Nautin suurkaupungin sykkeestä. Elämä oli kuin kiihkeää tanssia. Tein paljon työtä, mutta toisaalta myös juhlin. Ihmisvirran keskellä tunsin kuitenkin myös yksinäisyyttä. Olin välillä hukassa unelmien kaupungissa. Mielialat vaihtelivat.

Oma Suuri illusioni -kirjani on kuudestoista painos, vuodelta 1998. Takakansitekstissä kuvataan seuraavasti: ”Mika Waltarin kiihkeä esikoisromaani vuodelta 1928 on löytänyt aina uuden nuorison eikä ihme: harvassa kirjassa on sellaista yltiöpäistä nuoruuden kiihkoa ja etsintää.”