Olipa vaikeaa löytää hyvä ravintola

Tuli asiaa Helsinkiin. Kun asiat oli alkuillasta hoidettu, aloin etsiä sopivaa hyvää ravintolaa. Huomasin pian, että ruokailijoille on nykyisin aivan eri tavalla valinnanvaraa verrattuna siihen aikaan, kun itse asuin pääkaupungissa. Kiertelin kauppakeskuksissa, joissa on hyvin erilaisia ruokailupaikkoja. Esimerkiksi Kampissa on lähes 50 kahvilaa ja ravintolaa seitsemässä kerroksessa. Citycenterissä puolestaan on kerros, jossa on monia ravintoloita.

Citycenterissä on monia ruokapaikkoja.

Aiemmin iltapäivällä otin välipalaa ketjukahvilassa. Valitsin paahtopaistileivän, ja halusin sen kanssa tavallisen pienen kahvin. Ihmetys oli suuri, kun sainkin ison mukin, joka muistutti kooltaan lähinnä leluämpäriä. Kahvia en saanut juotua kokonaan, mutta leipä oli herkullista.

Miten tilaaminen tapahtuu?

Istahdin alkuillasta terassille oluelle. Ajattelin, että kun kerran ollaan Helsingissä, voisi syödä hyvin, ja nauttia jostain uudesta elämyksestä.

Kiertelin ensin Kampissa. Ravintolatarjonta oli runsasta. Minua kiinnostivat erilaiset etniset ravintolat. Mutta se miten ravintoloissa toimitaan ennen kuin saa mieleisensä aterian tilattua, olikin hieman haasteellisempaa.

Kaikissa ravintoloissa ruokalista oli vain telineessä ovenpielessä. Se mitä annokset sisälsivät oli pienellä tekstillä, enkä lopulta saanut päätettyä mikä maistuisi. En osannut päättää sopivasta annoksesta, kun edes tiennyt miten niitä syödään, esimerkiksi syömäpuikoin tai sormin. Minulle olisi maistunut ihan vain hyvä kiinalainen ruoka, mutta sellaista ei ollut tarjolla. En osannut päättää sopivasta ruuasta, koska kaikki annokset tuntuivat liian erikoisilta.

Pitäisikö Helsingissäkin mennä vain ketjuravintolaan ja tilata hampurilaisateria?

Myös tilaaminen oli epäselvää. Se mitä haluaisi tilata, olisi ilmeisesti pitänyt päättää jo ennen ravintolaan sisään menemistä ovella olevan ruokalistan perusteella.

Kiertelin tunnin ajan, kuljin sinnikkäästi ravintolasta toiseen ihmettelemässä menua, mutta mitään järkevää ruokapaikkaa ei löytynyt. Olin jo päätyä pikaruokaan, esimerkiksi pelkkiin ranskalaisiin oluen kera. Jatkoin kuitenkin matkaani Kampista Citycenteriin. Alkoi olla jo nälkä. Matkalla oli hampurilaispaikka, ja päätin, että se saisi riittää. Siellä tilaus olisi puolestaan pitänyt tehdä itse automaatilla. Aloin tehdä tilausta, mutta putosin jossain vaiheessa kärryiltä ja keskeytin tilauksen. Ajattelin vielä yrittää jotain muuta.

Citycenter mainostaa, että toisen kerroksen trendikkäässä ”ravintolahubissa” voi pysähtyä nauttimaan pitkän kaavan mukaan. Kävin jokaisessa ravintolassa tutustumassa, mutta se mitä kaikkea ateriaan sisältyi jäi epäselväksi. En osannut tehdä valintaa ravintoloiden ovilla olevien ruokalistojen perusteella.

Lähdin pois. Mietin, että Keskuskadulla tai Aleksanterinkadulla varmasti olisi ruokapaikkoja. Menin Ravintola WTC Helsinkiin. Se oli valtavan kokoinen. Menin jonottamaan, mutta en tiennyt yhtään mitä tilata, kun pääsisin tiskille. Vitriinissä olisi ollut tarjolla pieniä pizzapaloja ja tapaksia. Ne olivat minulle liian pientä ruokaa. Ihmiset näyttivät tilaavan ruuan kanssa viiniä, ja myös kuplivaa, arkenakin. Minä en kehtaisi tilata kokista. Lähdin pois.

Vanha tuttu ravintola

Lähdin kävelemään Keskuskatua. Huomasin meksikolaisen ravintolan. Hieman ihmettelin, että vanha kunnon Iguana on yhä omalla paikallaan. Mahtava ruokapaikka jo silloin, kun asuin Helsingissä parikymmentä vuotta sitten.

Menin sisälle. Huomasin heti, että ruokalistan sai ottaa tiskiltä niin kuin kunnon ravintolassa pitääkin olla. Sen jälkeen sai valita sopivan pöydän. Kun oli kaikessa rauhassa tehnyt valinnan, oli helppoa mennä tiskille kertomaan minkä annoksen ottaa. Samalla sai tilata juoman ja maksaa tilauksensa saman tien.

Otin vanhasta tottumuksesta chicken burriton, josta paikka varmasti tunnetaankin. Ruoka tuli nopeasti.

Vanha kunnon burrito ilahdutti.

Burrito oli runsas, tuhti, monipuolinen ja maistuva. Burriton lisäksi lautasella oli raikasta salaattia ja maissilastuja guacamolella. Kaikkea en jaksanut syödä.

Nopeaa itsepalvelua

Sopivan ravintolan löytäminen vaatii tällaiselle Helsingissä hieman harvemmin käyvälle aikaa ja vaivaa. Helsinkiläisille tietysti mieleisensä ruokapaikan valitseminen on helppoa, ja se miten ravintoloissa toimitaan on heille tuttua. Ihailin kuinka helposti ihmisiltä kävi valita mieleisensä ruoka ja tehdä tiskillä tilaus. Lisäksi he söivät eksoottisia ruokia niin kuin niitä kuuluukin syödä.

Kun kaipasin ihan vain perusravintolaruokaa, olivat annokset monesti liian erikoisia. Ja kaikissa annoksissa oli aina jotain, kuten kananmunaa kaikissa muodoissa, mitä en annokseeni halunnut. Esimerkiksi isossa ravintolassa oli erilaisia pizzapalasia, mutta miksi niissä kaikissa oli mozzarellaa?

Kaiken kaikkiaan olisin kaivannut ravintolakierroksellani selkeämpiä ruokalistoja, hieman tavallisempia ruoka-annoksia ja parempaa palvelua.

Mutta nykyisen käytännön voi ymmärtää. Helsingissä näytti ainakin kauppakeskuksissa olevan paljon sellaisia ravintoloita, joissa asiakas tekee paljon itse. Asiakas valitsee usein jo ravintoloiden ovilla olevien ruokalistojen perusteella ravintolan. Sitten asiakas menee tiskille ja tekee tilauksen. Sitä, tuodaanko annos pöytään vai onko sekin haettava tiskiltä, en tiedä.

Itse olen tottunut siihen, että ravintolassa voi valita ensin pöydän. Vähän ajan kuluttua tarjoilija tuo ruokalistan, ja kysyy voiko tuoda jo jotain juotavaa. Menuun voi tutustua rauhassa. Kun tarjoilija tulee juomien kanssa, hän kysyy joko asiakas on valmiina tilaamaan. Kun asiakas on tilannut hän saa nauttia juomasta ja odottaa, että ateria tuodaan pöytään. Lasku pyydetään siinä vaiheessa kun on rauhassa ruokailtu ja kun tarjoilija on kysynyt, maistuiko.

Toisaalta perinteisesti palvelevia ravintoloita kyllä on, mutta ne voivatkin olla hintavampia. Mutta ainakin hieman pienemmissä ravintoloissa palvelusta on nykyisin tehty nopeaa ja tehokasta – aivan kuten on pikaruokapaikoissa.

Suosittelisin turisteille Tallinnaa

”Matkailusivustolta karu arvio Helsingistä – yksi maailman tylsimmistä kaupungeista.” Otsikko antaa ehkä liian negatiivisen kuvan aiheesta. Helsingin sijoitusta kansainvälisen matkailusivuston erikoisella listalla voi pitää hyvänäkin.

Rautatientori – kiinnostava nähtävyys?

Sivusto on nimittäin listannut matkailukohteita, joiden kerrotaan olevan ihanteellisia tylsille ihmisille. Perusteluissa Helsingistä annetaankin myös myönteisiä arvioita.

Helsinkiä tylsempiä kaupunkeja ovat muun muassa Slovakian pääkaupunki Bratislava ja Italian Pisa. Koko listalla Helsinki on sijalla kuusi.

Matkailusivuston listauksesta uutisoi Ilta-Sanomat.

Rauhallisuus voi haitata

”Helsinkiä, Suomen pääkaupunkia ylistetään sen rauhallisesta ja seesteisestä tunnelmasta, mutta tämä rauhallisuus voi haitata niitä, jotka etsivät elävämpää kaupunkikokemusta”, sivustolla todetaan.

Helsingiltä sanotaan puuttuvan ”vilkasta energiaa”, ja monipuolisia nähtävyyksiä, jollaisia löytyy muista eurooppalaisista pääkaupungeista. Tämän vuoksi Helsingin kerrotaan sopivan niille, jotka arvostavat rauhaa eläväistä kaupunkielämää enemmän.

Ei jännittäviä kohteita

Sitä millaisin kriteerein kaupunkeja on arvioitu, ei kerrota. Kyseisten kaupunkien katsotaan edustavan vastakohtaa kaupungeille, joissa on ”eloisia kulttuureita ja jännittäviä kohteita”.

On sanottava, että minuakin hieman harmittaa aina ulkomaalaisten turistien puolesta, kun he kulkevat Helsingin keskustassa. Toivon aina, että turistien lomamatka suuntautuisi myös Tukholmaan ja Tallinnaan, joissa olisi tarjolla hieman eri tavalla kiinnostavia kohteita, nähtävyyksiä ja elämyksiä.

Uusi matkailuvaltti

Toki ulkomaisessa mediassa Helsinkiä on usein kuvattu kiehtovaksi kaupungiksi, joka tarjoaa myös omaperäisiä elämyksiä. Meille kovin tutut pääkaupunkimme nähtävyydet varmasti tekevät vaikutuksen turistiin.

Helsingin keskusta vain ei moniin eurooppalaisiin pääkaupunkeihin verrattuna välttämättä samalla tavalla sykähdytä. Mutta matkailusivustonkin mainitsema tunnelma voisi olla myös matkailuvaltti. En tiedä hyödynnetäänkö sitä.

Iloa ja surua unelmien kaupungissa

Yksi lempikirjoistani on Mika Waltarin Suuri illusioni. Sain sen nuorena aikuisena silloiselta naisystävältäni. Hän oli kirjoittanut kirjan alkulehdelle: ”Iloa syksyyn!”

Päällyksen kuva on Tuija-Maija Niskasen ohjaamasta elokuvasta Suuri illusioni.

Olen Waltarin varhaistuotannon suuri ystävä. Suuri illusioni on Waltarin läpimurtoromaani, joka ilmestyi 1928. Waltari kirjoitti kirjan 20-vuotiaana.

Kirja kuvaa taiteilijoiden ja nuorten elämää 1920-luvun Helsingissä. Tarinassa seurataan nuoren miehen kiihkoa ja rakkauden illuusion särkymistä.

Appelsiininsiemen ilmestyi vuonna 1931. Se herätti kohua, koska siinä kuvattiin moraalittomina pidettyjä asioita, kuten esiaviollista seksiä. Waltari arveli itsekin etukäteen, että kirjasta nousisi melua, koska se julistaa ”intohimoa ja voimaa ja uskoa ja uutta moraalia”. Kirja käsittelee kaupunkilaissukupolven teemaa ja siinä kuvataan muun muassa nuorten juhlimista.

Surun ja ilon kaupunki vuodelta 1936 avaa nopeina välähdyksinä läpileikkauskuvan 1930-luvun Helsingin asukkaista. Yhdessä tällaisessa välähdyksessä kuvataan, kuinka ohikulkijat vilkuilevat oudoksuen miestä, joka istuu juuri valmistuneen kuusikerroksisen asuintalon portaalla. Uudisrakennuksen ympäriltä on poistettu telineet ja paperinriekaleet suojaavat komean porraskäytävän graniittipieliä.

Juha Järvelän kirjassa Mika Waltarin Helsinki (Minerva, 2019) kerrotaan, että Waltari kuvasi uransa alusta lähtien kaupunkia teoksissaan, joihin on tallentunut tarkasti todellista ja fiktiivistä elämää Helsingissä.

Suurkaupungin syke

Mitä minuun tulee, olin itse nuori aikuinen vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Helsingissä. Asuin 1920-luvulla rakennetussa kerrostalossa historiaa huokuvassa Siltasaaressa.

Nautin suurkaupungin sykkeestä. Elämä oli kuin kiihkeää tanssia. Tein paljon työtä, mutta toisaalta myös juhlin. Ihmisvirran keskellä tunsin kuitenkin myös yksinäisyyttä. Olin välillä hukassa unelmien kaupungissa. Mielialat vaihtelivat.

Oma Suuri illusioni -kirjani on kuudestoista painos, vuodelta 1998. Takakansitekstissä kuvataan seuraavasti: ”Mika Waltarin kiihkeä esikoisromaani vuodelta 1928 on löytänyt aina uuden nuorison eikä ihme: harvassa kirjassa on sellaista yltiöpäistä nuoruuden kiihkoa ja etsintää.”