Keksin itselleni sopivan urheilulajin

Minua on alkanut kiinnostaa urheilulaji, jossa on vauhtia ja oveluutta. Lajilla on pitkät perinteet, mutta se kehittyy koko ajan, ja uusia pelitapoja tulee jatkuvasti. Monen suomalaisen vapaa-ajan harrastamista haittaa väsymys.

Ei sentään urheiluhulluksi?

Ylen teettämän kyselyn mukaan joka toinen suomalainen on jättänyt jotain itselle tärkeää tekemättä väsymyksen vuoksi. Paljon karsitaan esimerkiksi harrastuksista. Työterveyspsykologi totesi artikkelissa, että tähän pitäisi herätä. Työelämää pitäisi muuttaa, jotta ihmiset jaksavat muutakin elämää.

Liikunta olisi tärkeää työn vastapainona. Töiden jälkeen ei kuitenkaan ole hyvä vaihtaa vapaa-ajan suorittamiseen. Ei ole hyväksi yrittää palautua mahdollisimman tehokkaasti tai ”oikein”. Tärkeää on hyvä olo, rentoutuminen ja nauttiminen.

Innostus on aina lopahtanut

Minulla oli nuorempana tapana käydä kahtena aamuna viikossa ennen töitä pelaamassa työkaverin kanssa sulkapalloa. Reipas peli ja sen jälkeinen sauna oli mukava alku kiireiseen ja työntäyteiseen päivään. Vähitellen tämä tapa jäi, ja sen tilalle tuli pari ”palauttavaa” olutta pitkän työpäivän jälkeen.

Minulla on ollut muutama liikuntaharrastus eri aikoina, mutta kiinnostus on aina lopahtanut. Aika ja energia ei ole riittänyt. Ehkä ei motivaatiokaan.

Olen välillä innostunut kuntosalilla käymisestä. Minulla on ollut ohjaaja, ja minulle on tehty treeniohjelma. Olen ollut innostunut, ja tuntenut kuinka harjoittelu on tehokasta. Pysyvämpää tapaa siitä ei kuitenkaan ole tullut.

Olen viime aikoina pohtinut sopivaa urheilulajia, joka voisi edistää kuntoa ja lisätä energiaa. Ja miksi ei, harrastaminen voisi olla kilpailullistakin.

Minusta tuntuu, että sopivin laji olisi pingis. Pöytätennis on hyvin suosittu laji maailmalla. Sitä on mukava katsella. Siinä on vauhtia ja oveluutta.

Tenniksen sisäpeliversio

Pöytätennis sai alkunsa 1880-luvulla. Pelialustana toimi aluksi suuri pöytä, ja verkkona oli rivi kirjoja. Mailoina käytettiin myös kirjoja ja pallona oli golfpallo.

Oli mielenkiintoista saada tietää, että 1980-luvulla tuli voimaan sääntö, jonka myötä mailan puolten täytyy olla eriväriset, jotta vastustaja tietäisi, millainen kierre oli tulossa. Mailan molemmilla puolilla on nimittäin kumia, ja sen laatu ja erilaiset liimaukset vaikuttavat lyönnin nopeuteen ja pallon kierteeseen.

Pöytätennis on nopeatempoinen peli, joka vaatii nopeita reaktioita ja tarkkoja liikkeitä. Pelaajat pyrkivät hämäämään vastustajaansa muuttamalla lyöntikulmia, käyttämällä erilaisia kierteitä ja vaihtelemalla lyönnin nopeutta ja voimakkuutta.

Kiinnostaako laji kavereita?

Alkuun olisi varmasti helppo päästä. Välineet eli maila ja pallot olisivat varmasti edullinen sijoitus. Sitten olisi selvitettävä sopivaa urheiluseuraa, johon liittyä. Olisi saatava hyvä valmentaja, jonka ohjauksessa lajiin pääsisi kiinni.

Lyöntitekniikka lienee yksi tärkeimmistä osa-alueista. Puhutaan jopa 2020-luvun modernista pöytätennistekniikasta. Laji kuulemma kehittyy koko ajan, ja uusia lyöntejä sekä pelitapoja tulee jatkuvasti.

Urheilun harrastaminen voisi tuoda iloa. Harrastuksen kautta saisi onnistumisen kokemuksia. Ja yhdessäolo on olennainen osa urheilua. Myös huippu-urheilun seuraaminen on monille intohimo ja harrastus. Fanit kokoontuvat katsomaan urheilua myös yhdessä. Mutta onko pingis muiden mielestä kiinnostava tv-laji? Ainakaan urheilubaareissa sitä ei taideta näyttää.

Pieniä turhia hoidettavia asioita

Arjessa voi olla helposti pieniä asioita, joihin on tottunut, mutta joita ilmankin voisi hyvin olla. Pienet asiat, kuten vaikka erilaiset tilaukset, ovat olleet joskus mukavia, mutta voivat nykyisin tuntua turhilta ja jopa rasittavilta.

Jäsenlehdestä on vaikea saada selvää.

Minulla tällainen asia on runoyhdistyksen jäsenyys. Olen liittynyt yhdistykseen jo parikymmentä vuotta sitten. En tiedä miksi olen yhä tämän erikoisen yhdistyksen jäsen.

Yhdistyksen sanotaan olevan runojen kirjoittajien ja lukijoiden kaikille avoin yhteisö. Yhdistys ilmoittaa toimivansa runouden kirjoittamisen, lukemisen ja esittämisen sekä runouskeskustelun puolesta.

Itse jäsentoiminta on kuitenkin vähäistä. Yhdistys järjestää harvakseltaan tapahtumia, joihin en ole koskaan osallistunut. Niitä pidetään vain muutamassa kaupungissa. Toisaalta kynnys osallistua yhdistyksen tapahtumiin on muodostunut minulle korkeaksi. Kaikkiaan piirtyy hieman yksipuolinen kuva siitä mitä runous on. Tuntuu, että runouskeskustelua käydään pienessä piirissä.

Unohdan aina hoitaa vuosittaisen jäsenmaksun ajallaan. Saan tämän vuoksi maksumuistutuksia.

En lue yhdistyksen lehteä

Yhdistys julkaisee runouslehteä. Lehti on painettu paksulle paperille, ja se on niin painava, että säikähdän aina kun se kerran kahdessa kuukaudessa lävähtää postiluukusta. Julkaisu ei muistuta aikakauslehteä vaan se on ulkoisesti enemmänkin kuin ohut pehmeäkantinen kirja.

En ole enää vuosiin lukenut lehteä. Siinä on vain sisäpiiriläisten asioita. Nuoret runoilijat kirjoittavat kritiikkejä toistensa teoksista.

Minä kaipaisin esimerkiksi runoilijahaastatteluja. Kuinka runot syntyvät, ja mikä ohjaa runoilijan kirjoittamista? Minkälainen on runoilijan työpäivä?

Lehdessä on arvostelujen lisäksi monesti uutta kotimaista tai suomennettua runoutta. Kokeilevat runot ovat niin haastavia, ettei niistä ota tolkkua. Kirjaimetkin saattavat hyppiä sinne tänne, jopa sivulta toiselle.

Runoissa kokeillaan kielen mahdollisuuksia

Lehden ulkoasu on niin sekava, toisin sanoen taiteellinen, että sen lukeminen on vaikeaa. Yhdessä ja samassa lehdessä on useita eri kirjaintyyppejä.

Runoissa kuulemma käsitellään ja kokeillaan kielen mahdollisuuksia. Yksi lehden numero tutki puhujan käsitteen käyttöä, runominää ja kielen materiaalisuutta, etenkin kielen suhdetta ääneen mutta myös piirrettyyn viivaan. Ahaa. No niin. Valitettavasti menee tältä runojen ystävältä yli hilseen.

Runoilijapiireissäkin on jo toistakymmentä vuotta sitten aiheellisesti kysytty, kun runous saa yhä moninaisempia muotoja, pysyykö runokritiikkikään perässä.

Pidän uudesta runoudesta

Niin kutsuttu nykyrunous on suurelle yleisölle monesti vierasta ja vaikeaselkoista. Mutta on paljon toisenlaistakin uutta runoa. Itse luen paljon runoja, ja myös ostan uusia runokirjoja. Viimeksi olen lukenut Tomi Kontion kokoelman Tunturin luokse, rakkaan (Teos, 2023). Siinä on tarinallisuutta, mistä pidän runoissa. On tärkeää, että runoihin pääsee sisään ja että niistä nauttii.

On paljon uutta mieleistä runoutta.

Minulla on paljon lempirunoilijoita. Ja on muutamia erityisen tärkeitä kirjoja, esimerkkeinä Riku Korhosen Savumerkkejä lähtöä harkitseville (Sammakko, 2005) sekä Timo Lappalaisen Kultainen noutaja (Like, 2005). Hyllyssä on lähes sata runokirjaa. Monet kokoelmat kestävät aina uusia lukukertoja.

Mutta tällaista jäsentoimintaa ja lehteä en tarvitsisi. En vain saa koskaan aikaiseksi perua jäsenyyttä ja lehden tilausta.

Lyhyesti sanottuna kannattaa karsia tällaisia pieniä asioita, jotka eivät enää palvelee tarkoitustaan. Voi etsiä uusia kiinnostuksen kohteita.