Arjessa voi olla helposti pieniä asioita, joihin on tottunut, mutta joita ilmankin voisi hyvin olla. Pienet asiat, kuten vaikka erilaiset tilaukset, ovat olleet joskus mukavia, mutta voivat nykyisin tuntua turhilta ja jopa rasittavilta.
Jäsenlehdestä on vaikea saada selvää.
Minulla tällainen asia on runoyhdistyksen jäsenyys. Olen liittynyt yhdistykseen jo parikymmentä vuotta sitten. En tiedä miksi olen yhä tämän erikoisen yhdistyksen jäsen.
Yhdistyksen sanotaan olevan runojen kirjoittajien ja lukijoiden kaikille avoin yhteisö. Yhdistys ilmoittaa toimivansa runouden kirjoittamisen, lukemisen ja esittämisen sekä runouskeskustelun puolesta.
Itse jäsentoiminta on kuitenkin vähäistä. Yhdistys järjestää harvakseltaan tapahtumia, joihin en ole koskaan osallistunut. Niitä pidetään vain muutamassa kaupungissa. Toisaalta kynnys osallistua yhdistyksen tapahtumiin on muodostunut minulle korkeaksi. Kaikkiaan piirtyy hieman yksipuolinen kuva siitä mitä runous on. Tuntuu, että runouskeskustelua käydään pienessä piirissä.
Unohdan aina hoitaa vuosittaisen jäsenmaksun ajallaan. Saan tämän vuoksi maksumuistutuksia.
En lue yhdistyksen lehteä
Yhdistys julkaisee runouslehteä. Lehti on painettu paksulle paperille, ja se on niin painava, että säikähdän aina kun se kerran kahdessa kuukaudessa lävähtää postiluukusta. Julkaisu ei muistuta aikakauslehteä vaan se on ulkoisesti enemmänkin kuin ohut pehmeäkantinen kirja.
En ole enää vuosiin lukenut lehteä. Siinä on vain sisäpiiriläisten asioita. Nuoret runoilijat kirjoittavat kritiikkejä toistensa teoksista.
Minä kaipaisin esimerkiksi runoilijahaastatteluja. Kuinka runot syntyvät, ja mikä ohjaa runoilijan kirjoittamista? Minkälainen on runoilijan työpäivä?
Lehdessä on arvostelujen lisäksi monesti uutta kotimaista tai suomennettua runoutta. Kokeilevat runot ovat niin haastavia, ettei niistä ota tolkkua. Kirjaimetkin saattavat hyppiä sinne tänne, jopa sivulta toiselle.
Runoissa kokeillaan kielen mahdollisuuksia
Lehden ulkoasu on niin sekava, toisin sanoen taiteellinen, että sen lukeminen on vaikeaa. Yhdessä ja samassa lehdessä on useita eri kirjaintyyppejä.
Runoissa kuulemma käsitellään ja kokeillaan kielen mahdollisuuksia. Yksi lehden numero tutki puhujan käsitteen käyttöä, runominää ja kielen materiaalisuutta, etenkin kielen suhdetta ääneen mutta myös piirrettyyn viivaan. Ahaa. No niin. Valitettavasti menee tältä runojen ystävältä yli hilseen.
Runoilijapiireissäkin on jo toistakymmentä vuotta sitten aiheellisesti kysytty, kun runous saa yhä moninaisempia muotoja, pysyykö runokritiikkikään perässä.
Pidän uudesta runoudesta
Niin kutsuttu nykyrunous on suurelle yleisölle monesti vierasta ja vaikeaselkoista. Mutta on paljon toisenlaistakin uutta runoa. Itse luen paljon runoja, ja myös ostan uusia runokirjoja. Viimeksi olen lukenut Tomi Kontion kokoelman Tunturin luokse, rakkaan (Teos, 2023). Siinä on tarinallisuutta, mistä pidän runoissa. On tärkeää, että runoihin pääsee sisään ja että niistä nauttii.
On paljon uutta mieleistä runoutta.
Minulla on paljon lempirunoilijoita. Ja on muutamia erityisen tärkeitä kirjoja, esimerkkeinä Riku Korhosen Savumerkkejä lähtöä harkitseville (Sammakko, 2005) sekä Timo Lappalaisen Kultainen noutaja (Like, 2005). Hyllyssä on lähes sata runokirjaa. Monet kokoelmat kestävät aina uusia lukukertoja.
Mutta tällaista jäsentoimintaa ja lehteä en tarvitsisi. En vain saa koskaan aikaiseksi perua jäsenyyttä ja lehden tilausta.
Lyhyesti sanottuna kannattaa karsia tällaisia pieniä asioita, jotka eivät enää palvelee tarkoitustaan. Voi etsiä uusia kiinnostuksen kohteita.
Esseeblogi 