Tommi

Kurssi pistää miettimään omaa tupakointia

Olen osallistunut tupakoinnin lopettamiseen kannustavan kurssin kahdelle ensimmäiselle kerralle. Kurssia on yhteensä kymmenen kertaa. Olen aloittanut pitämään tupakointipäiväkirjaa, joka kertoo omasta tavastani paljon.

Olisiko minusta katkaisemaan tupakka?

Kurssilla on jaettu paljon materiaalia, ja olen saanut eri kyselylomakkeiden perusteella erittäin vahvasta tupakkariippuvuudesta kertovia pistemääriä.

Kurssia käy neljän tupakoitsijan ryhmä. Tuntuu, että muut eivät polta yhtä paljon kuin minä. Itselläni saattaa mennä joskus askikin päivässä.

Kurssilla olen muun muassa todennut, että minun on päästävä tupakalle 6-30 minuutin kuluessa heräämisestä. Olemme täyttäneet myös kyselyn, jota käytetään, kun tupakoitsijalla epäillään keuhkoahtaumatautia. Minä merkitsin muun muassa, että itseäni hengästyttää portaita noustessa.

Päiväkirjaa inhottavaa pitää

Olemme alkaneet pitää itse kukin tupakointipäiväkirjaa. Siihen pitää kirjata kellonaika, jolloin poltti savukkeen, ja arvioida tunnetilaa tuolla hetkellä. Samalla merkitään kuinka välttämätön tupakan polttaminen tuona hetkenä oli asteikolla yhdestä kolmeen. Ykkönen tarkoittaa, että tupakka on ollut välttämätön, kakkonen kuvaa, että tupakka on ollut tarpeeseen, mutta ei välttämätön. Kolmonen kertoo, että tupakan olisi voinut jättää väliinkin. Minulle on kertynyt muutama ykkönen päivän mittaan, mutta samalla on myös kolmosia.

Kaiken kaikkiaan tupakointipäiväkirjan pitäminen on vastenmielistä. Mutta se kertoo itsellenikin paljon uutta tupakointitavoistani.

Pitkä kurssi kysyy motivaatiota

Tupakointiriippuvuudessa yhdistyvät fyysinen nikotiiniriippuvuus sekä psyykkinen ja sosiaalinen riippuvuus. Itse koen, että minulle tupakointi on tapa, jota en vieläkään osaa pitää kovin pahana. Kyseessä ei siis kohdallani välttämättä ole vain nikotiiniriippuvuus. Minulle tupakointi on myös nautinto.

Kurssilla on korostettu, että tupakoinnin lopettaminen ei ole koskaan liian myöhäistä. Sydänliiton materiaalin mukaan tupakoinnin aiheuttamat haitalliset vaikutukset vähenevät melko nopeastikin lopettamisen jälkeen.

Viime kerralla kurssilla oli kokemusasiantuntija, joka oli polttanut kaksitoistavuotiaasta asti. Hän oli pystynyt lopettamaan vuosi sitten. Hän kertoi miten lopettaminen onnistui, ja minkälaista on ollut sen jälkeen.

Kaikkiaan ryhmä kokoontuu syksyn aikana kymmenen kertaa. Ainakaan vielä kurssilla ei ole ollut vaikutusta. Eräs nainen ryhmästämme totesi minulle viime kerran jälkeen ulko-ovella, että ”sitten heti röökille”. ”Niinpä”, minä sanoin.

Moposta kuorma-autoon – ja ajokortti pois

Kaveri, jonka luokse olin juuri tullut mopolla, nauroi minulle. Minulla oli ”tossumopossa” eli pienessä Honda Monkeyssa kaksi peiliä, ja päässäni musta umpikypärä visiirillä. Kaveri näki minussa pienen moottoripyöräilijän pienen pienellä prätkällään.

Kuorma-autolla oli mukava ajaa.

Pian kaverin kotitalon pihaan saapui lisää mopoilijoita. Heillä oli uudet, vanhempiensa ostamat ja uusinta vuosimallia olevat, mustat ”Mankit”. Minulla oli monta vuotta vanhempi käytetty punainen mopo, jonka olin ostanut omilla säästöilläni. Mopo maksoi kaksituhatta markkaa.

Minua harmitti, kun mopoon oli sijoittanut kaikki rahansa, ei sillä voinut ajaa kuin yhden kesän, kun oli 15-vuotias. 16-vuotiaana olisi pitänyt olla kevytmoottoripyörä. Äitini kielsi edes haaveilemasta sellaisesta.

Kevytmotskarilla pääsi lujaa

Minulla oli melko pitkä matka lukioon ja mielellään sinne olisi päivittäin päräyttänyt mopolla. Se oli kätevä kulkupeli. Mopolla ajamiselle lukioiässä olisi kuitenkin naurettu. Monella kaverilla oli moottoripyörä.

Sain usein istua takana, kun lähdimme kavereiden kanssa moottoripyörillä jonnekin kauemmas. Kyydissä oleminen kovassa vauhdissa oli hienoa. En enää muista kuinka lujaa kevytmotskarilla pääsi, mutta taisimme me usein ajaa jopa kahdeksaakymppiä.

Nykyisin nuorilla on tuossa iässä mopoautot, jotka ovat moottoripyöriä turvallisempia. Maksiminopeuskin on sama kuin mopoissa. Mopoautoilla nuoret voivat ajella niin pitkään kuin saavat ”oikean” ajokortin. Autokoulukin varmasti on helppo suorittaa, kun autoilusta on kokemusta.

Vaativa inssiajo

Itse ajoin kuorma-autokortin. Muistan inssiajon, jonka jouduin suorittamaan pitkän kaavan mukaan. Kaverit olivat kertoneet, kuinka he inssissä vain ajelivat parikymmentä minuuttia tavallisilla teillä. Minä puolestaan jouduin liikenneharjoitusradalle. Pujottelin, peruuttelin ja pysäköin kuorma-autolla. Lisäksi kun lähdimme liikenteeseen, oli minun tehtävä myös mäkilähtö. Se ei alkuun onnistunut vaan kuorma-auto vain nytkähteli joka yrityksellä. Ajokokeen vastaanottaja oli kuitenkin rauhallinen ja antoi minun tehdä mäkilähtöä muutaman kerran. Huomasin, että yksi asia oli unohtunut. Olin jättänyt yhden seisontajarrun päälle. Kun huomasin tämän, pääsimme eteenpäin.

Tästä hermoilusta huolimatta ajokoe meni läpi ja sain kortin. En kuitenkaan tarvinnut kuorma-autokorttia missään vaiheessa.

Ensimmäinen autoni oli käytettynä ostettu pieni Renault eli Tipparellu. Siinä oli kestämistä. Auto jätti välille monta kertaa ja kavereideni piti usein tulla apuun. Talvella auto piti usein ajaa parkkihalliin sulamaan, moottori ei kovilla pakkasilla tahtonut toimia.

Kortille ei ollut käyttöä

Lopulta, parikymmentä vuotta myöhemmin, minulta vietiin koko ajokortti. Syynä oli liiallinen alkoholinkäyttö. Tieto tästä oli mennyt lääkäriltä poliisille. Olin masennuksen vuoksi psykiatrisen avohoidon piirissä.

En ollut ajanut enää kymmeneen vuoteen enkä tarvinnut korttia ollenkaan, joten siitä luopuminen ei harmittanut. Kävin viemässä kortin poliisilaitokselle.

Monelle kortin menettäminen esimerkiksi korkean iän vuoksi on vaikea paikka. Kun asuin maaseudulla huomasin kuinka oma auto oli vanhemmilla miehillä tarpeen. Heidän piti päästä sivukyliltä hoitamaan asioita kirkonkylälle, ja tapaamaan toisiaan kahvilaan.

Opettavaisia tarinoita: Kolmaskin lautanen

Jonin olisi pitänyt olla perinteikkäässä hienostoravintolassa nauttimassa tuoreista merenherkuista. Ravintola oli tunnettu herkullisista kala-annoksistaan, vuosikertaviineistään ja ainutlaatuisesta tunnelmastaan.

Pöytään oli katettuna kaksi lautasta.

Ravintolan sijaan Joni istuikin perjantai-iltana naapurin vanhan herran luona. Jonille oli sanottu, ettei hän ole tervetullut viettämään sovittua iltaa hienostoravintolassa bisnestuttujen seurassa.

Joni oli yhteistyöyrityksen virkistyspäivänä mennyt liian pitkälle, kun hän oli kuittaillut firman toimitusjohtajalle, joka oli voittanut hänet rallipelissä. Mies mietti nyt, ettei hänen olisi pitänyt sentään vihjaista kovaan ääneen, että johtaja oli tainnut olla hieman maistissa ratissa aiemminkin.

Kalaa tarjolla kuitenkin

Alakerran Sepe oli luvannut laittaa pientä suolapalaa bisnesillalliselta pois jätetylle Jonille. Sepe sanoi, että Joni saisi kokea aitoa kalaruokien perinnettä.

”Tänään tehdään kapakalaa. Se voittaa ravintolapöperöt”, Sepe sanoi. ”Mä en tiedä mitä se on”, Joni sanoi. ”Se on herkullisin kalaruoka mitä on”, Sepe kehui. ”Odotan mielenkiinnolla”, Joni hymyili. ”Ootas vaan, kun päästään vauhtiin”, Sepe huudahti.

Sepe on ainoa naapuri, jonka Joni tuntee talon asukkaista hyvin. He ottavat joskus hieman häppääkin yhdessä. Joni kuuntelee usein Sepen muisteluita.

Sepe ryhtyi ruoanlaittoon. Joni ei pysynyt perässä, kun Sepe selosti kuinka valmistaa ruoan. Ruoanvalmistuksessa käytettiin kalan lisäksi perunoita ja kovaksi keitettyjä munia. Vuokaan ladottiin kerroksittain kalaa ja perunoita. Oli myös kuumennettua maitoa ja kuullotettua sipulia. Pinnalle ripoteltiin voinokareita.

Kolmaskin lautanen pöytään

Ruoka tuli valmiiksi. Sepe kattoi lautaset ja toi kalaherkun pöytään. Joni kauhoi erikoisen näköistä ruokaa lautaselle. Samassa soi ovikello. ”Kukas nyt kehtaa häiritä”, Sepe tuhahti. Hän nousi pöydästä ja meni ovelle. Ovella oli naapurin rouva kahvikuppi kädessään. ”Saisinko lainata hiukan sokeria?” rouva kysyi. ”Ahaa. Eiköhän täällä ole”, Sepe sanoi, otti kupin ja meni keittiöön. Hän kaatoi hienoa sokeria kupin täyteen ja palasi ovelle. ”Tuossa olisi, ei kiittämistä”, Sepe sanoi ja antoi kupin rouvalle. ”Mikäs täällä tuoksuu näin hyvälle?” rouva tiedusteli. ”Tehtiin kaverin kanssa vähän kalaa”, Sepe sanoi. ”Sinulla on siis vieraita?” rouva kysyi. ”On naapurin nuori mies”, Sepe sanoi. ”Ei sitä kalaa olisi minullekin? rouva kysyi. ”Jaa. No, ehkäpä sitä riittää. Astu sisään”, Sepe sanoi.

Rouva istui ruokapöytään. ”Minulla meni kokkailut tänään ihan pieleen. Isännälle maistuu yleensä kaikki, mutta tänään se vain maistoi ruokaa, eikä suostunut syömään yhtään enempää. Se lähti kapakkaan ja sanoi syövänsä siellä pyttipannun. Minä masennuin niin, ettei ruoka maistunut minullekaan. Kun myöhemmin ajattelin lämmittää ruokaa, huomasin, ettei se tosiaan ollut syötävää. En viitsinyt alkaa laittaa pelkästään itselle ruokaa”, rouva kertoi.

Rouva söi kapakalaa suurella ruokahalulla ja otti lisääkin. Joni piti ruokaa hiukan suolaisena. Kotitekoinen omenaviini kuitenkin sammutti janon hyvin. Joni oli jo pienessä maistissa. ”Miten rouva sietää niin yksinkertaista miestä?” Joni sanoi rouvalle. ”Ettäs kehtaat. Miten niin yksinkertaista”, rouva ärähti. ”Pumppaa aina lisää ilmaa joka aamu pyöränrenkaaseen. Ei ymmärrä paikata reikää”, Joni naurahti. ”Pitäisi vaihtaa koko sisäkumi, se on varmaan kauttaaltaan täynnä reikiä”, rouva tuhahti. ”Aha. No sitten”, Joni sanoi.

Rouva rupesi hörppimään

Lautaset tulivat tyhjiksi. Isäntä ohjasi vieraat olohuoneeseen. Sepe valitsi hyllystä vinyylilevyn ja laittoi sen taustalle soimaan.

Naapurin rouva sanoi Jonille, että näyttää se viini taas maistuvan miehelle. ”Usein sinut on nähty rappukäytävässä kompuroimassa. Kerran jouduttiin soittamaan poliisit nostamaan mies pystyyn, kun et itse päässyt. Raahasivat autoon”, rouva sanoi.

Joni mietti mitä sanoisi. Hän otti lisää viiniä. Istuttiin hetken aikaa hiljaa.

”Rouva taitaa katsella tapahtumia enemmän ovisilmästä kuin televisiosta”, Joni sanoi. ”Se onkin yhtä farssia, mitä käytävässä tapahtuu”, rouva vastasi.

”Jokohan se isäntä kaipailee kotona vai onko se taas jäänyt karkumatkalle,” Joni naurahti. ”Eipä naurata. Mutta kyllä sitä osataan ryypiskellä itsekin”, rouva sanoi ja tarttui täyteen viinipulloon.

Rouva istui nojatuolissa, tuijotti eteensä ja otti pitkiä kulauksia pullosta rauhalliseen tahtiin. Kukaan ei liikkunut tai sanonut mitään. Pullo tuli tyhjäksi.

”Siinäs saatana äijänpaskat näitte”, rouva sanoi. Sitten hän nousi horjahdellen ylös ja lähti kiittämättä ulos asunnosta. Sokeria hän ei ottanut mukaansa.

Joni ja Sepe katsoivat pitkään toisiaan. Joni sanoi, että olihan tässä illassa sittenkin kaikki tunnelmallisen illallisen ainekset. Kala tosin ei ollut niin tuoretta kuin ravintolassa, viini taas ei ihan vuosikertaa, mutta seura – se oli parempaa kuin bisnesillallisella.

Uusia vaatteita vastoin uusia suosituksia?

Olen ostanut viime aikoina monta uutta vaatetta. Jo itsellä entuudestaan olevat vaatteet kannattaisi kuitenkin käyttää loppuun. Sillä on nimittäin vaikutuksia hyvinvointiin. Tuoreessa tutkimuksessa selvitettiin, miten vaatteiden kulutus ja erityisesti sen vähentäminen vaikuttaa kuluttajien hyvinvointiin.

Omaa tyyliä edustavia uusia vaatteita.

Vaatteiden käyttäminen pitkään ja intensiivisesti oli yhteydessä parantuneeseen kehonkuvaan ja hyvinvointiin, väitöskirjatutkija Essi Vesterinen kertoo tutkimusta käsittelevässä Ylen jutussa.

Shoppailusta vain iloa?

Tutkimuksen ulkopuolelta on kuitenkin todettava, että toiset saattavat sanoa kuinka uusille vaatteille on luonnollisesti tarvetta, ja että uuden vaatteen hankinta tuo iloa ja hyötyä pitkään. Lisäksi vaateostoksilla käyminen voi olla tapa rentoutua ja nauttia vapaa-ajasta. On myös niitä, jotka pitävät shoppailua sosiaalisena aktiviteettina, jossa voi viettää aikaa ystävien tai perheen kanssa.

Tutkimus kuitenkin kertoo, että vaatteiden käyttäminen pitkään kasvattaa hyvinvointia enemmän kuin uusien ostaminen. Vaatteiden kuluttaminen loppuun esimerkiksi vähentää vertailua muihin. Se parantaa itsetuntemusta ja tuo hallinnan tunnetta. Lisäksi aikaa vapautuu ostamisesta muuhun.

Syitä pitää vaatetta pitkään: Rahan säästäminen, ympäristöystävällisyys, henkilökohtainen tyyli, kestävä kehitys

Itse katson lisäksi niin, että vaatteiden käyttö mahdollisimman pitkään on sekä taloudellisesti että ympäristön kannalta järkevää. Vaatteiden huoltaminen ja korjaaminen tukee kestävää kehitystä ja vähentää kulutuskulttuurin vaikutuksia. Kun suosikkivaatteista pitää huolta, voi niistä nauttia pidempään.

Uusista vaatteista hyvä mieli

Saan tutkimuksen tuloksista sen käsityksen, että tutkimuksen kohderyhmää ovat naiset. En tiedä voiko sanoa niin, mutta minun käsitykseni mukaan miehet saattavat ostaa vaatteita harvemmin, ja keskittyä enemmän käytännöllisiin perusvaatteisiin, jotka kestävät aikaa. Tämä on tietysti yleistys. Jotkut miehet ostavat usein uusia vaatteita, kun taas jotkut naiset voivat suosia kestävyyttä ja pitkäikäisyyttä vaatteissaan.

Itse toivon, että vaate pysyisi tyylikkäänä ja ryhdikkäänä pitkään. Kesällä kuitenkin päivitin vaatekaappiani, ja sitä tehdessäni myös seurasin hieman muotitrendejä. Uusien vaatteiden saaminen teki tyytyväiseksi.

Vein vaatekeräykseen vaatteita, jotka eivät enää sopineet päälle. On kuitenkin myönnettävä, että luovuin myös muutamista vaatteista, joihin olin vain kyllästynyt. En ollut enää käyttänyt niitä, vaikka ne olivatkin käyttökelpoisia. Loppuun kuluneet vaatteet, joihin oli esimerkiksi tullut reikä tai joiden väri oli kulahtanut, vein tekstiilijätteisiin. Sain vaatekaapit järjestykseen ja sinne mahtui mieluisia uusia – ja toivottavasti pitkään kestäviä – vaatteita.

Harkintaa uuden ostamisessa

Vaasan yliopistossa tehty tutkimus toteutettiin analysoimalla kahdenkymmenenviiden vaatelakossa olleen kuluttajan blogipostauksia ja yli kuudensadan kuluttajan kyselyvastauksia.

Vaatelakko tarkoittaa jonkinlaista vaatteiden ostolakkoa. Tutkimuksen mukaan vaatelakossa hallinnantunne lisääntyi ja ostoimpulssit vähenivät, kun fokus siirtyi ostamisesta jo olemassa oleviin vaatteisiin.

”Varsinkin lempifarkut ovat asiakkaille niin tärkeä vaate, että ne käytetään aivan puhki.” Ompelija Riitta Harjula

Vaatteita korjautetaan yhä. Ompelija Riitta Harjula kertoo Ylen jutussa, että yleisimpiä töitä ovat vetoketjujen vaihdot ja farkkujen korjaukset.

Moni tutkimukseen osallistuneista alkoi myös rakentaa jo omistamistaan vaatteista uusia asukokonaisuuksia. ”Tämä lisää itsetuntemusta ja vähentää vertailua muihin. Silloin ei enää mieti, mitä voisi olla, vaan keskittyä siihen millainen minä olen, mistä pidän ja millainen oma kehoni on”, Vesterinen avaa.

Tutkimus ei ilmeisesti anna varsinaisia suosituksia, mutta hyvää tietoa se antaa. Kaiken kaikkiaan tutkimuksen valossa olisi siis uutta vaatehankintaa tehdessä hyvä harkita, että vaatteesta pitää myös pitkällä tähtäimellä.

Kun kahvia piti malttaa odottaa

Entisaikoina kun halutti kahvia, ei saanut olla kovin kiire. Kahvin keittämisessä oli useita vaiheita ja se kesti. Nykyisin erikoiskahvitkin valmistuvat hetkessä.

Prännäri, kahvimylly ja pannu.

Suomeen alkoi tulla kahvia 1720-luvulta lähtien turkulaisporvarien varustamissa laivoissa. Vähitellen kahvi levisi koko kansan nautintoaineeksi.

Tavalliselle kansalle kahvi oli pitkään ylellisyystuote, mutta 1900-luvulla sitä alettiin keittää myös arkisin. Kahvipavut ostettiin raakoina ja paahdettiin kotona. Paahtamiseen käytettiin erityistä pannua, jota kutsuttiin prännäriksi.

Paahdetut pavut jauhettiin joko kahvimyllyllä tai huhmareella. Jauhettu kahvi laitettiin pannuun, johon lisättiin vettä. Pannu asetettiin liedelle, ja kahvi keitettiin hitaasti. Kun kahvi alkoi kiehua, sitä sekoitettiin ja annettiin hautua hetken aikaa.

Kahvi kaadettiin kuppiin suoraan pannusta, ja usein kahvinporot jäivät pannun pohjalle.

Tämä perinteinen tapa kahvin valmistamiseen oli aikaa vievä, mutta se oli osa arjen rutiineja ja kahvihetkiä.

Paahdettu kahvi yleistyi

Kahvin teollisen valmistuksen jälleenmyyjille aloitti Gustav Paulig vuonna 1904. Tämän myötä moni kahvikauppa alkoi paahtaa kahvia asiakkailleen. Paahdetun kahvin myynti ohitti raakakahvin kuluttajamyynnin 1920-luvun loppupuolella. Valmiiksi pakattua ja jauhettua kahvia teolliset paahtimot alkoivat toimittaa kahvikaupoille 1920-luvulla.

Samalla vuosikymmenellä kahvia alettiin pakata säkkien ohella pienpakkauksiin. Paahtimot kehittivät omia kahvisekoituksiaan, sellaisia kuin Juhla Mokka, Presidentti ja Kulta Katriina.

1950-luvulla kahvia alettiin myydä uusissa pakkauksissa ja paahtimotoiminta keskittyi. Vähitellen tarjouskahvista tehtiin kauppojen sisäänvetotuote.

Pakkausinnovaatiot keskittivät kahvialan.

Sähköiset kahvinkeittimet yleistyivät Suomessa 1970-luvulla.

Erikoisiakin kahveja hetkessä

Nykyisin erikoiskahvikin valmistuu kahvilassa hetkessä. Erikoiskahvien valmistuksessa on erilaisia laitteita. Yleisimpiä ovat espressokone, maitovaahdotin ja kahvimylly. Espresso on monien erikoiskahvien perusta. Maitovaahdotinta käytetään maitopohjaisia kahveja varten. Kahvimyllyä käytetään tuoreiden kahvipapujen jauhamiseen juuri ennen kahvin valmistusta, mikä takaa parhaan mahdollisen maun.

Barista valmistamassa erikoiskahvia kahvilassa.

Erikoiskahvien valmistusaika kahvilassa vaihtelee riippuen kahvityypistä ja tietysti kahvilan kiireisyydestä. Mutta valmistus ei vie kauan. Espresso valmistuu alle minuutissa. Cappuccinon ja Latten valmistus kestää vain hieman kauemmin, pari-kolme minuuttia. Ja Frappé eli jääkahvikin valmistuu 4-5 minuutissa.

Minun on sanottava, että en ole koskaan maistanut erikoiskahveja. Tilaan kahvilassa aina pienen tavallisen suodatinkahvin mustana, jota nautin kotonakin. Keitän kahvit kolme-neljä kertaa päivässä, ja kahvilassa käyn pari kertaa viikossa.

Cappuccino voisi olla lähimpänä minun makuani. Täytyypä seuraavalla kerralla tilata jotakin erikoiskahvia ja nauttia elämyksestä.