Avainsana: muistot

Joulun pieniä mokia ja suuria toiveita

Muistan kuinka eräänä jouluna petyin, kun kinkkua ei saanutkaan ottaa aattoaamuna. Yhdelle joululahjalle ei puolestaan ollut käyttöä. Lapsuuden jouluista puolestaan on vain lämpöisiä muistoja. Yksi sellainen on jopa se, kuinka minunkin oli aina osallistuttava joulusiivoukseen. Joulut olivat pienimuotoisia. Pettymyksiä ei lapsena koettu. Tunnettiin iloa ja kiitollisuutta.

Joulupuu on rakennettu.

Äitini siivosi kotiamme aina työpäiviensä jälkeen kahden viikon ajan ennen joulua. Myös minun piti osallistua siivoustehtäviin. Minut esimerkiksi käskettiin pesutupaan pesemään mattoja. Pesutupa oli kerrostalolähiömme viereisessä talossa. Mattoja oli lapsen raskasta kantaa. Matot olivat lattialla vedessä ja pesuaineessa, ja jynssäsimme niitä kaikin voimin harjalla.

Äitini oli yksinhuoltaja. Jouluaattoina isäni ajoi pitkän matkan meidän luonamme käymään. Hän toi kuusen alle paketteja, ja jäi myös puurolle.

Lapsena jouluruuista ei maistunut sekametelisoppa. Ihmettelin, kuinka muut pystyivät laittamaan tuota, ei niin houkuttelevaa, soppaa riisipuuroon. Manteleita äiti oli laittanut puuroon useampia, jotta kaikki saisivat mantelin.

Iltaisin meillä oli isoveljeni kanssa tapana katsella ikkunasta, oliko liikkeellä joulupukkeja, jotka olivat menossa meidän taloihin.

Kasettisoittimessa soi 1970-luvulla levytetty joululaulualbumi. Lauluissa oli harras tunnelma. Muistan kuinka ollessani koulussa toisella luokalla en muistanut ulkoa Arkihuolesi kaikki heitä -laulun kaikkia sanoja, ja jouduin jäämään pänttäämään niitä koulun jälkeen.

Lahjalle ei ollut käyttöä

Nuorena aikuisena vietin erään joulun tyttöystäväni luona. Oli tyrmistyttävä pettymys, kun kinkkuun ei saanutkaan koskea aamulla jouluaattona. Minä olin jo menossa vesi kielellä keittiöön, mutta minulle sanottiin, että kinkkua on tarjolla vasta illalla jouluaterialla. Minä olin kotonani tottunut siihen, että kinkkua sai laittaa joululimpun päälle jo aamupäivän riisipuurolla.

Lahjaksi tyttöystävä oli hankkinut yhteiset liput Mestarit Areenalla -konserttiin seuraavana kesänä. Ikävä kyllä emme olleet enää tuolloin tyttöystävän kanssa yhdessä, ja liput jäivät käyttämättä.

Joulun merkitys

Tämä joulu on minulle erilainen kuin tavallisesti. Olen muuttanut uuteen kaupunkiin, ja pienen elämäntilanteen muutoksen vuoksi vietän joulua yksin.

Joululla on kuitenkin tänäkin vuonna iso merkitys. Saan nauttia jouluaaton tunnelmasta. Joulumusiikki soi radiossa, katson joulurauhan julistuksen puolilta päivin, ja illalla pääsen valmiiseen joulupöytään.

Suurimmat joulutoiveet

Jouluun liittyy toiveita. Tässä ajassa toiveet ovat suuria ja niitä on paljon. Monet ovat vaikeuksien keskellä. Toivon kaikille mahdollisimman hyvää joulumieltä. Toivon, että jouluna voisimme hiljentyä, ja tuntea myötätuntoa ja kiitollisuutta.

Unelmat ovat tänäkin jouluna myös maailmantilanteeseen liittyviä.

Laulun sanoin: ”Näin pääsimme jouluun, on valkea maa. Vaan meillä niin paljon on toivottavaa. Me pääsimme jouluun, se takaako sen. Että maailma kerran ois onnellinen.”

Hyvää ja rauhallista joulua.

Maailmantilanne silloin ennen ja nyt

Kokoonnuimme vanhojen koulukavereiden kanssa glögille viihtyisään ravintolaan Helsingissä. Koolla oli luokkatovereita peruskoulun ala-asteen ajoilta. Glögin sijasta nautimme enemmänkin baarin monipuolisesta olut- ja viinivalikoimasta. Vaihdoimme kuulumisia, ja muistelimme kouluaikoja.

Pääsimme aivan uusiin koulutiloihin.

Eräs kaveri totesi, että me olemme jotakin enemmän kuin ainoastaan vuosiluokka. Meitä yhdisti aikanaan se, että siirryimme ala-asteen viimeiselle luokalle juuri rakennettuun uuteen kouluun. Tuntui, että meillä on vahva side, ja että olemme aivan erityinen meidän luokka. Ja yhtenäisyys on säilynyt.

Nyt kuudes luokka oli koolla taas. Edellisen kerran kokoonnuimme vuotta aiemmin. Kaikkihan eivät pääse tapaamisiin mukaan menojen ja esteiden vuoksi, mutta meistä paikalla olevista otettiin yhteiskuva someryhmään, joka keräsi kommentteja. ”Aika nuorekkaita setämiehiä”, eräs kaveri heitti.

Läikytin kaljaa

Minulle käy silloin tällöin niin, että alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Nyt tilasin tiskillä alkoholittoman oluen, ja se kaadettiin tukevan tuopin sijasta hyvin siroon jalalliseen lasiin, ja vieläpä aivan piripintaan. Otin lasista kaksin käsin kiinni, ja sain sen vietyä hyvin varoen pöytään.

Kavereita alkoi tulla enemmän, ja mietimme, että baarin yläkerrassa voisi olla isompi pöytä. Minä tuskailin miten saan vietyä olutlasin ylös kierreportaita. Päätin yrittää. Kun lähdin nousemaan portaita ylös, muut kaverit tulivat jo alaspäin ja sanoivat, että käänny vain takaisin, ei siellä olekaan tilaa.

Minulla kädet vapisivat niin, että kalja läikkyi jo pahasti lasista. Joku nainen tuli samassa portaita alas, säikähti pahemman kerran, ja hyppäsi nopeasti sivuun. Koulukaveri onnekseni hoksasi tilanteen. Nainen otti lasini, ja vei sen pöytään. Pahoittelin ja kiitin. Sanoin, että käsissä on tällaista vapinaa, ja se hävettää.

Saimme ison pyöreän pöydän, joka sopi minulle erinomaisesti, koska sen ääressä kuulin kaikkia kavereita selvästi. Olen tullut huonokuuloiseksi eikä kuulolaitteistakaan ole ollut hyötyä. Minun on ollut jopa vaikeaa osallistua keskusteluihin. Mutta nyt aiemmin viikolla säädetyt kuulokojeet toimivat.

Maailmantilanne tuohon aikaan

Muistan kuinka talvi tuolloin kuudennella luokalla oli erityisen kylmä. Siitä huolimatta ajoin hirmupakkasissa joka päivä pyörällä koulumatkat.

Olimme luovia lapsia, ja opettajat antoivat luovuudelle tilaa. Esimerkiksi kuvaamataidossa oli tunteja, jolloin jokainen sai vuorollaan olla opettajana ja päättää mitä tänään tehdään. Minun vuorollani tehtiin askartelukartongista singlelevyn kannet. Bändin ja sinkkubiisin nimen sai keksiä itse.

Saimme myös katsoa kesken tunnin urheilun arvokisoja televisiosta.

Elimme tuohon aikaan jännittyneessä maailmantilanteessa. En muista missä yhteydessä saimme kuunnella uutta musiikkia liikuntasalissa, mutta se on jäänyt mieleen kuinka pompimme Europe-yhtyeen hitin ”The Final Countdown” tahdissa. Koska me luimme ensimmäisenä kielenä ruotsia, emme varmaankaan ymmärtäneet kappaleen sanomaa. Biisi kun ei kerro vain avaruusmatkasta, vaan on metaforinen tarina ihmiskunnan ja yksilön siirtymisestä tuntemattomaan, kohti uusia mahdollisuuksia ja muutosta.

Kirjoitimme näytelmiä, joita esitimme muille koululuokille liikuntasalissa. Yhdessä näytelmässä kuvattiin toiveikkaasti kylmän sodan jännitteiden lieventymistä. Näytelmässä Ronald Reagan ja Mihail Gorbatšov tapaavat Helsingissä. Suurvaltojen johtajat solmivat sopimuksen, jossa kaikista kiistakohdista on päästy sopimukseen, ja jonka myötä kylmä sota päättyy.

Kylmä sota päättyi viisi vuotta myöhemmin.

Keskustelut kirjaksi

Olemme pohtineet, että kaveruudesta saisi paitsi viihdyttävän myös syvällisen kirjan. Teos kuvaisi kuinka koulukavereiden vuosittaisissa tapaamisissa pohditaan elämää, maailmaa ja sen muutosta, yhteiskuntaa ja tulevaisuutta.

Elämme taas ajassa, jossa maailmantilanne on jännittynyt. Aikanaan koululaisenakin tunsi olevansa perillä asioista, mutta ei se varjostanut arkea.

Ensi vuonna vuosiluokkamme täyttää pyöreitä vuosia. Olemme jo aloittaneet suunnittelun isommista bileistä.

Tällaista ei varmaan enää tapahtuisi

Tapasimme koulukaverin kanssa koulun pihalla alkuillasta. Olimme neljännellä luokalla, ja alkamassa oli näytelmäkerhon harjoitukset.

Arki-illasta tuli vielä hauskempi.

Yhtäkkiä tienvarteen pysähtyi hieno pitkä rekka. Apukuskin puolelta rekasta hyppäsi mies. Hän kysyi tietävätkö pojat missä on teräspalvelukeskus. Totta kai tiesimme sen, ja rupesimme antamaan tarkkoja ajo-ohjeita.

Apukuski kiitti ohjeista, mutta kysyi haluaisimmeko hypätä rekan kyytiin ja lähteä opastamaan tarkemmin. Katsoimme innostuneina kaverin kanssa toisiamme. Nousimme rekkaan. Hytti oli iso ja me saimme istua lepotilaan. Sen seinällä oli pornojuliste. Apukuski otti hörppyä Koskenkorva-pullosta.

Ajoimme perille. Kun trukki lastasi tavaraa, ihmettelimme kaverin kanssa isoa teollisuushallia. Miehet tarjosivat meille limsat. Kun rekka oli lastattu, lähdimme takaisin.

Kun tulimme koululle, nousi kuski rekasta ja antoi meille molemmille viisi markkaa. Hän sylkäisi peukaloonsa ja painoi sen minun peukalooni ja sanoi: ”Ikuisia ystäviä!”

Menetin palkkioni

Näytelmäkerhoa vetänyt opettaja oli soittanut äidilleni ja kysynyt miksi minä en tullut harjoituksiin. Äitini ei tietenkään tiennyt syytä, saati missä nyt olin.

Kävin kioskilla ostamassa palkkiollani kymmenen pennin karkkeja. Kotona odotti huuto. Yksinhuoltajaäiti oli ollut huolesta suunniltaan. Hän kysyi missä olin ollut, ja minun oli vastattava rehellisesti. Äitini otti minulta karkit pois ja käski minut huoneeseeni.

Lapsuuden rekkaseikkailun muistaa hyvin. Ei sitä niin paljoa tuolloin vuosikymmeniä sitten mietitty. On selvää, että vastaavaa ei enää nykyisin tapahtuisi. Ensinnäkin tuntemattomien ihmisten autoon meneminen on kielletty. Ja toisaalta nykyisin rekkakuskeilla on reittiohjesovellukset.

Kivulias lapsuusmuisto

Olin yksin pihalla leikkimässä. Päätin karata ja lähteä ostarille. Minulla oli äidin takin taskusta otettu muutama kolikko. Menin kioskille ostamaan salmiakkikarkkeja.

Irtokarkit maksoivat 10 tai 20 penniä kappale.

Perhepäivähoitaja odotti minua turhaan syömään. Hän tiesi mistä minut löytäisi. Hoitotäti tuli polkupyörällä ostarille ja minut nähdessään hän oli kuin myrskynmerkki.

Täti tarttui minua korvasta ja lähti ajamaan pyörällä loivaa alamäkeä. Minä yritin juosta pyörän rinnalla, ettei korva irtoaisi. Teki kipeää. Tädin luona odotti haalea keitto.

Jossain todettiin, että perhepäivähoitoa pidetään päiväkotia parempana. En kuitenkaan tiedä mihin tämä näkemys perustuu. Minusta ainakin tuli iloisempi, sosiaalisempi ja aktiivisempi lapsi, kun pääsin hoitajan omasta kodista myöhemmin tarhaan, kuten päiväkotia silloin kutsuttiin.

Pidin paikat siistinä ja kunnossa kun leikin olevani päiväkodin talonmies. Innostuin tarhan pienistä näytelmistä niin, että harrastin näyttelemistä näytelmäkerhossa vielä lukioaikoinakin.

Lisäksi sain tarhassa kavereita. Pääsin samalle luokalle heidän kanssaan, kun koulu alkoi. Innostuin koulusta ja halusin oppia uutta.

Sanotaan, että lapsuusmuistot ovat aarteita, joita kannamme mukanamme aina. Vanhempien eron vuoksi myös oikeasti vaikeita lapsuuden kokemuksia oli. Ne eivät välttämättä kasvattaneet vahvaksi. Karkeille olen ollut perso aikuisenakin.