Kävin tämän vuoden Helsingin Kirjamessuilla kahtena päivänä. Ohjelma oli kiinnostavaa, ja tein hyviä kirjalöytöjä. ”Rakkauden kuvaaminen ei ole mitään nössötouhua”, toteaa Miina Supinen uuden romaaninsa kirjoittamisesta. Minua kiinnostivat lisäksi radiotoimittajan muistelmat sekä uudet novellit ja runot.
Muistelmia, novelleja, runoutta…
Kirjamessujen tämän vuoden teema on tulevaisuus. Torstaina tulevaisuuskeskustelussa pohdittiin sitä, miten lukeminen muuttuu. Ja miten nykypäivän ja tulevaisuuden nuorilla säilyy halu tarttua kirjaan.
Toisessa keskustelussa pohdittiin, miten kirjoittaminen muuttuu. Mitä uusia muotoja sanataide tulevaisuudessa saa, ja miten kirjoittajan ammattitaito ja kirjoittamisen tekniikat muuttuvat.
Kaikkiin näihin haastaviin kysymyksiin ei keskusteluissa tullut aivan selkeitä vastauksia. Tai ainakaan sellaisia, jotka olisivat jääneet mieleen. Hieman tuntuukin, että tulevaisuudesta keskustelu voi tarkoittaa jaarittelua siitä, mitä pelkää, toivoo ja hieman kelailee, kuten Jyrki Lehtola luonnehtii kolumnissaan. Lehtola kirjoittaa Ilta-Sanomien kolumnissaan, että koska keskustelu tapahtuu Kirjamessuilla, näyttää kirjallisuuden tulevaisuus lopulta valoisalta.
Messut keräsivät paljon väkeä jo arkenakin.
Moniäänistä kirjallisuutta tulevaisuudessakin
Yhdessä keskustelussa nostettiin esille, kuinka hallituksen leikkaukset eivät lupaa hyvää kulttuurialalle. Keskustelun aiheena oli ”Ammattina kirjoittaminen: Millainen on työmme tulevaisuus?” Keskustelijoina oli kaksi kirjailijaa ja kaksi poliitikkoa. Mitä siis päättäjien pitäisi tehdä, jotta moniäänistä kotimaista kirjallisuutta olisi luettavana kymmenen vuoden kuluttua? Minun mielestäni parhaiten asiaan voivat vaikuttaa kirjailijat itse, kirjoittamalla kirjoja, joita halutaan ostaa ja lainata sekä lukea ja kuunnella.
Itseäni on tosin harmittanut se, että kirjastot eivät enää saa rahaa vähälevikkisen kirjallisuuden ostamiseen. Saadun tuen avulla kuntien kirjastot ovat hankkineet vähemmän luettuja, mutta laadukkaita kirjoja.
Olen itse julkaissut kolme kirjaa. Näistä kahta ensimmäistä hankittiin laajasti maamme kirjastoihin. Mutta vuosi sitten julkaistu uusin kirjani ei ole päässyt kuin joidenkin kuntien ja kaupunkien kirjastoihin. Tosin olen kuullut, että joissakin kirjastoissa sitä on useampi kappale.
Hyppäys uuteen lajityyppiin
Kirjailijahaastatteluista mielenkiintoisin oli Miina Supisen haastattelu uudesta kirjastaan Kultainen peura (Otava). Kyseessä on Supisen ensimmäinen aikuisten romaani yhdeksään vuoteen. Se oli hänelle myös hyppäys uuteen lajityyppiin, joten kirjoittamiseen liittyi paljon paineita.
Supinen halusi tarinaan iloa ja väriä.
Supinen kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että halusi kirjoittaa historiallisen romaanin, jonka näkökulma ei olisi kärsimyksessä. Kirjailija halusi välttää synkkyyttä ja kurjuuden kuvausta.
”Olen ihan varma, että myös ennen vanhaan naisilla on ollut kivaa keskenään. Suomalaisissa romaaneissa heidän elämänsä esitetään silti usein ihan kauheana”, Supinen toteaa haastattelussa. Hän kaipaa tarinoihin iloa ja ajattelee, ettei rakkauden kuvaaminen ole mitään nössötouhua.
Romaani sijoittuu 1880-luvun Sortavalaan. Romaania on kuvattu muun muassa seuraavasti: Se herättää eloon itäisen tarustomme, sekoittaa totta, unta ja suurta seikkailua. Se on hurmeinen ja hauska, villi ja kaunis kuin kansanballadi.
Uutta halpaa runoutta
Löysin edullista runoutta. Vain vuosi sitten julkaistut Jyrki Kiiskisen ja Olli Sinivaaran runokokoelmat löytyivät kustantamon osastolta, ja maksoivat vain 12 euroa kappale. Tässä pieni katkelma yhdestä Kiiskisen kokoelman runosta:
Öisin lajittelen menneisyyden tavaroita. Tässä laatikossa ovat parittomat sukat.
Jyrki Kiiskinen: Nenän edessä vuori (Teos, 2023)
Jyrki Kiiskisen ja Olli Sinivaaran uutuudet.
Yksi lempirunoilijoistani on Anja Erämaja, joten oli ilo huomata, että häneltä on julkaistu uusi kirja tänä vuonna. Niinpä ostin uutuuskokoelman Joku menee aina ensin (WSOY, 2024).
Luen runoja silloin tällöin päiväsaikaan, ja iltaisin enemmänkin muistelmia tai esseitä. Runoja lukiessa täytyy olla virkeänä. On sanottava, että vain harvat romaanit houkuttelevat. Enemmän pidän lyhyestä muodosta kuten novelleista. Niiden juonta on hieman kärsimättömän lukijan mukavampi seurata.
Odotan paljon Radiomiehen muistelmat (Gummerus, 2023) -kirjalta. Jake Nymanin yli 50-vuotinen ura on omistettu populaarimusiikin ilosanoman levittämiselle. Muistelmissaan Nyman johdattaa lukijan Ylen kulissien taakse.
Kaikki kirjat eivät toimi äänikirjoina
Eräässä keskustelutilaisuudessa kirjamessuilla tuli esiin mielenkiintoinen asia. Haastava kirjallisuus ei nimittäin toimi äänikirjana, ja se vaikuttaa jo julkaisupäätöksiin. Näin totesi Siltala-kustantamon kustannuspäällikkö Kalle Siltala. Hänen mukaansa edes Jonathan Franzen ei vedä äänikirjana, ja niiden julkaisemista pitää harkita entistä tarkemmin. Suoratoistopalvelut suosivat helposti seurattavia teoksia.
Tämä on hyvin mielenkiintoista. Mitä minuun tulee, itse en edelleenkään ole edes kokeillut äänikirjoja. Siitä on ollut tuttavien kanssa puhetta jo pitkään, ja minua ihmetellään kun en ole halunnut kokea tätä kirjan uutta muotoa. Ehkä minun pitää valita vaikka jokin tämän syksyn uutuuskirjoista kuunneltavaksi.
Kotikaupungin Suomalaisesta Kirjakaupasta ei löytynyt uutuuskirjaa, jonka ilmestymistä olin pitkään odotellut. Myyjä kertoi, että kirja olisi mahdollista tilata myymälään. Sanoin, ettei tarvitse, sillä en malttanut odottaa muutamaa päivää kirjan saapumista. Päätin lähteä junalla kirjaostoksille Helsinkiin.
Uusi kirja löytyi helposti.
Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa Akateemiseen Kirjakauppaan. Kiertelin kaupassa ja katselin rauhassa laajaa valikoimaa. Etsimäni kirja eli Antti Hurskaisen uusi esseekokoelma löytyi helposti esseekirjojen omasta hyllystä. Suomalaisen Kirjakaupan myymälöissä ei tahdo olla lainkaan esseekokoelmia, ja niiden kysyminenkin saa henkilökunnan melkein hämilleen.
Esseessä sisällön lisäksi myös ilmaisutavalla on merkittävä rooli
Essee on lempikirjallisuuttani. Essee kuuluu asiatekstien luokkaan, mutta tyyliseikkojen painoarvon vuoksi se on lähellä kaunokirjallisuutta. Sana essee tulee ranskan kielen sanasta essayer (pyrkiä, yrittää). Tyypillisesti essee on pohdiskeleva teos, jonka aihepiiriä ei ole rajoitettu, vaan se voi käsitellä mitä tahansa aihetta. Usein pohdinnan kohteena ovat kuitenkin filosofiset tai yhteiskunnalliset kysymykset sekä taide ja kirjallisuus.
Akateemisessa riittää valikoimaa.
Helsingissä oli tarkoitus myös nauttia lounas jossakin hyvässä ravintolassa. Koko kaupungin kohtauspaikaksi mainostetussa Citycenterissä yksi kerros on täynnä ravintoloita. Jokin etninen ravintola olisi ollut kokemisen arvoinen. Harmikseni huomasin, että ravintolat aukesivat vasta yhdeltätoista. Minä olen tottunut lounastamaan tavallisesti jo paljon aikaisemmin, ja pienessä nälässä suuntasin vain ketjukahvilaan. Otin täytetyn croissantin ja tavallisen kahvin.
Mieleen tuli toinenkin kirja
Selailin jo innostuneena Hurskaisen kirjaa. En kieltäytynyt aseista (Siltala, 2024) sisältää muun muassa ”siviilipalvelusmuistelmat hyväuskoisen pussikaljarauhan aikakaudelta”. Hurskaisen kirjoituksissa genrestä riippumatta toistuvat kirjallisuus-, populaari-, kulttuuri- ja uskontoaiheet.
Muistin kahvia juodessani ja kirjaa selatessani, että myös suositun esseistin Tommi Melenderin uusi kirja on julkaistu vastikään. Aivan lähellä sijaitsi Rosebudin pieni kirjakauppa. Melenderin kirja löytyi sieltä. Melender kysyy teoksessaan Ihmisen näköinen (WSOY, 2024) muun muassa, onko julkinen keskustelu muuttunut sosiaalisen median aikakaudella typerämmäksi.
Melenderin esseet puhuttelevat aina.
Keskusta on muuttunut
Helsingin keskusta on muuttunut melko paljon niistä ajoista, kun itse nuorempana asuin kaupungissa. Varsinkin kahvila- ja ravintolatarjonta on entisestään kasvanut. Kaikkia tuttuja baareja ei enää ollut lainkaan, ja osa pimeistä ja tunkkaisista yökerhoista oli nyt valoisia ja viihtyisiä pubeja. Istahdin hetkeksi oluelle (0,0%) pubiin, ennen kuin juna lähti kotiin päin.
Helsingissä olisi toki voinut kuljeskella enemmänkin, mutta en oikein keksinyt minne mennä. Seuraavalla kerralla voisin käydä vaikka kokemassa uutta taidetta. Voisin myös mennä fiilistelemään historiaa huokuvaan Siltasaareen, minne on keskustasta kävelymatka. Siellä sijaitsee ensimmäinen oma kotini, alle kahdenkymmenen neliön kolea yksiö, nyt jo yli sata vuotta sitten rakennetussa kerrostalossa. Nuorena aikuisena en juuri lukenut kaunokirjallisuutta, töiden vuoksi oli aikaa syventyä vain oman alan ammattikirjallisuuteen.
Saara Turusen uutuusromaanin Hyeenan päivät (Tammi, 2024) yhteydessä on keskusteltu jo Finlandia-ehdokkuuksistakin. Jos minulta kysyttäisiin, kyseessä ei kuitenkaan aivan ole Finlandia-palkinnon arvoinen romaani. Sanomalehti Karjalainen on kuitenkin arvioinut, että on huutava vääryys, jos Turusen teos ei nouse tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Miksei jopa voittajaksi.
Turunen ottaa materiaalin omasta elämästä.
Saara Turusen uusin romaani on tarkka ja suorasukainen tarina lapsettomuudesta ja lisääntymisen ristiriitaisuudesta. Uutuuskirja on neljäs osa Turusen autofiktiivisten romaanien sarjassa. Se jatkaa siitä mihin edellinen romaani Järjettömiä asioita (Tammi, 2021) jäi. Luin uutuuden parissa päivässä.
Kirjailija, ohjaaja Saara Turunen, 42, on kertonut haastatteluissa, että halusi kirjoittaa hedelmöityshoidoista ja raskausajasta, koska aiheita ei ole juuri käsitelty fiktiokirjallisuudessa. Hän mietti alkuun, kiinnostaako lapsettomuus tai vanhemmaksi haluaminen ketään. Turunen päätti kirjoittaa lapsen saamisen vaikeudesta, vaikka aiheen intiimiys epäilytti.
Autofiktio vie yleensä mukanaan yksityiseen maailmaan. Se kuitenkin nostaa esille päähenkilön ajatusten ja kokemusten kautta yleisiä ja suuria teemoja.
Mies suhtautuu rennosti tulevaan
Kirjallisuus ei ole sukupuolittunutta. Turusen kirjoja voi lukea mieskin. Hyvä tarina ja esillä olevat teemat koskettavat myös mieslukijaa. Tässä romaanissa voi pohtia muun muassa mitä hedelmöityshoidot ja odotusaika vaativat mieheltä. Kirjaluotsi-kirjallisuusblogissa kirjan arvostelussa todetaan seuraavasti: ”Kertojan ja hänen miehensä välinen dynamiikka on myös kuvattu kiinnostavasti. Mies tuntuu suhtautuvan ihailtavan rennosti ja mutkattomasti kaikkeen eteen tulevaan ja tasapainottaa olemuksellaan kaikesta mahdollisesta hermoilevaan kertojaa. Naista tosin ärsyttää usein se, että mies suhtautuu liian letkeästi asioihin.”
Turunen on haastatteluissa itse suositellut kirjaa kaikille, koska kaikki joutuvat ajattelemaan näitä asioita elämässään ennemmin tai myöhemmin.
Erilaisia tuntemuksia huomiosta
Turunen rakentaa romaaninsa omaelämäkerrallisista aineksista. Tarinaa kerrotaan minä-muodossa. Kertoja ajattelee yhdessä kohtaa tarinaa seuraavasti: ”Pelkään kai, että he luulisivat, että olen yhtä kuin romaaneideni päähenkilö, vaikka niin he varmaankin ajattelevat joka tapauksessa, enkä tiedä miksi taistelen alati tuulimyllyjä vastaan. Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että voisin kertoa oman elämäni asioita. Todellisuudessa en haluasi kertoa mitään yksityistä, minua hävettää katseiden kohteeksi joutuminen. En kuitenkaan osaa keksiä tarinoita avaruusolioista tai menneiden aikojen kuninkaista ja siksi joudun etsimään materiaalia omien kokemusteni kaivosta. Mutta ehkä kirjoitankin juuri voittaakseni häpeän.”
Vielä kirjassaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) kertoja harmitteli, ettei mikään ollut muuttunut hänen esikoiskirjansa ilmestymisen ja sen saaman palkinnon jälkeen. Jos oikein ymmärsin kertojan ajatuksista, hän oli kaivannut enemmän huomiota. Kirja käsittelee taiteilijuutta ja tunnustuksen kaipuuta. Minä-kertoja tarkkailee ympäristöään. Kun erään talon kulmalla nainen tuijottaa häntä, hän miettii johtuko se siitä että nainen on lukenut hänen kirjansa. Kertoja kuitenkin toteaa mielessään: En voi käyttää loppuelämääni nöyristelemällä nurkissa ja janoamalla kiitosta tuntemattomilta ihmisiltä.
Turunen on tunnettu rohkeasta ja suorasta tyylistään.
Saara Turusta pidetään nykykirjallisuuden suunnannäyttäjänä. Järjettömiä asioita oli myynti- ja arvostelumenestys. Varmasti myös uusin teos saa yhtä hyvän vastaanoton. Kirjojen takakansiteksteissä toistuu luonnehdinta: ”suorasukainen romaani”. Kirjoissa on tarkkaa ja kaunistelematonta kuvausta erilaisista asioista, tuntemuksista ja kokemuksista sekä läheisistä ihmisistä.
Uskoisin, että samanlaisia rohkeita, suoria ja rehellisiä dokumenttiromaaneja kiinnostavista aiheista on varmasti moni ihminen kirjoittanut ja lähettänyt kustantamoihinkin, ja saanut vastauksen, ettei teos sovellu kustannusohjelmaan. Moni tarina varmasti ansaitsisi tulla julkaistuksi. Kirjoittajat kokevat, että samalla tavalla kirjan ainekset ovat lähellä ja niistä voi ammentaa kiinnostavasti. Materiaalin voi niin ikään ottaa omasta elämästä.
Onko aineksia Finlandia-palkintoon?
Kirjailija, ohjaaja Saara Turunen pohtii, onko mahdollista omistautua sekä taiteelle että lapselle. Entä voiko olla sekä kiinnostava taiteilija että hyvä äiti? On huomautettava, että tätä miettivät luonnollisesti myös muissa ammateissa olevat naiset.
Hyeenan päivät voi hyvin olla Finlandia-ehdokas. Mutta onko tämän tyyppinen autofiktiivinen teos kuitenkaan Finlandia-palkinnon arvoinen? Autofiktiota on viime vuosina julkaistu paljon. On kuitenkin myönnettävä, etten ole kovin hyvin perillä kaikesta tänä vuonna julkaistusta kotimaisesta kaunokirjallisuudesta.
Hyeenan päivät on näistä neljästä Turusen romaanista selkeästi sellainen, jossa todella tapahtuu. Suosittelen lukemaan kirjan. Se on kiinnostava ja osin jännittäväkin, paikoin humoristinen, ja ennen kaikkea avartava.
Olen pitkään odottanut jotakin uutta viihdyttävää kirjaa, johon voisi uppoutua. Nyt pääsen aloittamaan Saara Turusen uutuusromaania Hyeenan päivät (Tammi, 2024). Tässä esseessä käsittelen kolmen kirjailijan autofiktiivisiä teoksia.
Onnea on uusi kirja.
Autofiktio on kirjallisuuden laji, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana. Tarina perustuu osittain kirjailijan omaan elämään, mutta sisältää myös fiktiivisiä elementtejä.
Autofiktio vie usein mukanaan kiehtovaan ja yksityiseen maailmaan. Toki tämä kirjallisuuden laji voi nostaa esille päähenkilön ajatusten ja kokemusten kautta myös yleisiä ja tärkeitä teemoja, kuten käsittelemissäni teoksissa.
Voi olla, että naiskirjailijoiden omakohtaiset romaanit on suunnattu enemmänkin naisille, mutta mielestäni myös miehet voivat ehdottomasti lukea niitä. Ja kannattaakin lukea. Kirjat tarjoavat mahdollisuuden ymmärtää erilaisia näkökulmia. On hyvä muistaa, ettei kirjallisuus ole sukupuolittunutta; hyvä tarina ja esillä olevat teemat voivat koskettaa kaikkia. Arvioin myös yhden mieskirjailijan kahta autofiktiivistä romaania.
Nykykirjallisuuden suunnannäyttäjä
Kirjailija ja ohjaaja Saara Turunen rakentaa romaaninsa omaelämäkerrallisista aineksista. Tarinaa kerrotaan minä-muodossa ja päähenkilö muistuttaa kovasti Saara Turusta.
Turunen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon esikoiskirjallaan Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015). On sanottu, että se on rohkea ja runollinen romaani pakenemisesta, oman paikan epätoivoisesta etsinnästä ja sivullisuudesta, jota ei voi paeta.
Turusen toinen romaani Sivuhenkilö (Tammi, 2018) jatkaa minäkertojan tarinaa. Teos aiheutti pienoisen myrskyn kirjallisuuskeskustelussa.
”Jos kevät teki tuloaan ja oli juuri kirjoittanut kirjan ja kaiken piti muuttua, mutta ihmisillä olikin laadukkaat sohvat ja puolisot, ja täytyy nyt mennä, he sanoivat? Mitäs jos oli odottanut jotakin toisenlaista, jos kaikkialla oli vain hiljaista?” Näin kuvaillaan kirjan takakannessa.
Turusen romaaneissa kuvataan läheisiä ihmisiä hyvin tarkkaan. Ihmisille myös naljaillaan. Turunen ei säästä tältä esimerkiksi vanhempiaan. Hän arvostelee myös äitinsä ystävää. Osansa saavat myös kirjailijan siskojen puolisot.
Sivuhenkilön kertoja yrittää unohtaa kokonaan, että on kirjoittanut kirjan, mutta tarkkailee ympäristöään: ”Erään talon kulmalla huomaan jonkun naisen tuijottavan minua oudosti. Mietin johtuuko se siitä, että hän on lukenut kirjani. Korjaan ryhtiäni ja kävelen naisen ohi pontevin askelin. Vasta seuraavassa kadunkulmassa huomaan raahaavani perässäni vessapaperin palasta ja suustani pääsee tahaton äännähdys.” […] ”Jatkan matkaa ja päätän, nyt olisi aika unohtaa koko kirja-asia. En voisi käyttää loppuelämääni nöyristelemällä nurkissa ja janoamalla kiitosta tuntemattomilta ihmisiltä.”
”Järjettömiä asioita” on omaääninen rakkausromaani
Turusen kolmas romaani Järjettömiä asioita (Tammi, 2021) kuvaa elämänvalintoja, järjen ja tunteiden ristiriitaa, sitoutumisen vaikeutta, ja vapauden kaipuuta sekä muutoksen vääjäämättömyyttä. Kyseessä on melankolinen ja leikkisä teos, joka oli arvostelu- ja myyntimenestys.
Turusen mielessä on kysymys, joka liittyy rakkauteen. Siihen, että hän on yhä miesystävänsä kanssa, vaikka mies asuu yhdessä maassa ja hän toisessa. Kyseessä on rakkaustarina, joka kuvaa elämänvalintoja sekä järjen ja tunteiden ristiriitaa. Teemana on myös elämän arvaamattomuus.
Turunen paljastaa häpeilemättä erilaisia asioita; Hänen ja miesystävän aikeissa on hankkia oma asunto. Pankissa lainaneuvotteluissa Turunen huomaa, että hänellä ei ole ilmoittaa säännöllisiä vuosituloja. Mutta muun muassa Koneen Säätiö on tukenut hänen kirjoitustyötään. Niinpä Turunen keksii ilmoittaa tuloikseen tämän kyseisen kirjan kirjoittamiseen saamansa apurahan aivan kuin se olisi vuosittain maksettavaa tuloa. Turunen mainitsee yhdessä kohtaa kuinka ”ylikansallinen hissifirma” on antanut hänelle niin paljon rahaa, että voi esimerkiksi käydä terapiassa.
Yhdessä vaiheessa kertoja aikoo jättää miehensä, mutta matkustaa kuitenkin taas Barcelonaan. Kertoja selittää miehelle terapeutilla käyntien syyksi sen, että haluaa saada selkeyttä elämään.
Turunen on tunnettu rohkeasta ja suorasta tyylistään.
Neljäs romaani Hyeenan päivät (Tammi, 2024) kertoo lapsettomuudesta ja naistaiteilijan sisäisestä kamppailusta äitiyden ja minän säilyttämisen välillä. Kirjailija ja teatterintekijä pohtii, onko mahdollista omistautua sekä taiteelle että lapselle.
”En ollut suostunut uskomaan, että elämä ilman lasta olisi tyhjää, olin vakuutellut itselleni, ettei niin ollut, mutta nyt joudun myöntämään, että ehkä siitenkin niin on. Elämässäni on aukko, siitä puuttuu jotakin.”
”Onko jännittävämpää juonen kulkua, kuin seurata lapsettomuushoitojen onnistumista?” Näin arvioi naistoimittaja Turusen romaania Ylen artikkelissa.
”On huutava vääryys, jos Turusen teos ei nouse tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Miksei jopa voittajaksi.” -Karjalainen
Ylen artikkelissa kerrotaan, kuinka ennen Turunen oli hyvin tarkka siitä, että hänen romaanejaan pidetään fiktiona. Nykyään hän antaa lukijalle vapaat kädet. Kirjan voi lukea miten haluaa. ”Jos joku haluaa nähdä sen dokumenttiromaanina, niin siitä vaan”, Turunen totesi haastattelussa.
Esikoiskirjasta tuli myyntihitti
Sisko Savonlahden esikoiskirja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus, 2018) oli jättimenestys. Se keräsi roppakaupalla lukijoita ja mielipiteitä.
Romaanissa minäkertoja miettii, kuinka pitäisi tehdä jotain. Mutta vielä hetken ajan hän haluaa maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävää. ”Pitääkö täyttää ulkopuolisten odotuksia vai toimia sen mukaan, mitä itse haluaa?” nainen pohtii. ”Mistä tietää, mitä itse haluaa?” Teoksesta on sanottu, että se yhdistelee oivaltavasti kepeää huumoria ja melankoliaa. Se on kuvasuora ja tarkka kuvaus herkästä kaupunkilaisarjesta. Teos on hauska ja ironinen.
Kirja on autofiktiota. Kerronnassa on kuitenkin käytetty mielikuvitusta ja jopa liioittelua. Kirja ei kirjoittajan mukaan ole omaelämäkerrallinen. Päähahmo kuitenkin muistuttaa kovasti Savonlahtea. Päähenkilö on Kalliossa asuva vapaa toimittaja. Sydänsurujen takia mikään ei huvita ja ongelmat, muun muassa rahahuolet, kasautuvat.
Näennäisen kevyt teksti käsittelee monien nuorten aikuisten kohdalla ratkaisevan tärkeitä kysymyksiä. – Parnasso
Toisessa romaanissa Kai minä tätä halusin (Gummerus, 2021) nainen on saanut kaiken, mitä halusi. Miehen, koiran, kivan kodin. Mutta jokin on vialla. Mitä järkeä oli käyttää niin paljon aikaa ja energiaa siihen, että saisi miehen. Miksi piti yrittää olla niin kaunis? Ja ennen kaikkea: oliko se tämän arvoista?
Yhdessä vaiheessa kuvataan pariskunnan riitaa: ”Kun Valtteri oli siivonnut keittiön ja minä olin miettinyt parvekkeella, miksi kaikki oli niin vaikeaa, istuimme sohvalle keskustelemaan.” Kertoja toteaa miesystävälleen, että tämä yhdessä asuminen onkin rankempaa kuin oli luullut. Mies kysyy mitä tämä tarkoittaa. ”No kun… minusta tuntuu, etten tee mitään muuta kuin siivoan. Ja että sinä et tee mitään,” nainen sanoo. ”Niin, Valtteri sanoi eikä edelleenkään pyytänyt anteeksi. Sen sijaan hän alkoi luetella kaikkia niitä asioita, joita hän oli padonnut sisäänsä. Hän puhui pitkään siitä, mitkä minun tavoistani ja teoistani aiheuttivat hänessä ihmetystä tai ärtymystä. Katsoin häntä hämmennyksen vallassa ja tunsin, kuinka tunnelma muuttui. Äsken olin ollut uhri, nyt olin syyllinen. Räpyttelin märkiä ripsiäni. Ne tuntuivat painavilta.”
Päähenkilön toive asioiden muuttumisesta toteutuu.
Sisko Savonlahti on sanonut, että toisen kirjan kirjoittaminen oli tuskaisa kokemus. Hän totesi Helsingin Sanomien haastattelussa, että on kurkkuaan myöten täynnä autofiktion kirjoittamista.
Esikoiskirja synnytti jopa vihaa
Ossi Nyman on sanonut, ettei mene töihin, koska ei halua tulla pakotetuksi vastenmielisiin hommiin. Esikoiskirjaa Röyhkeys (Teos, 2017) kirjoittaessaan Nyman oli ollut jo pitkään työtön ja elänyt työttömyyskorvauksilla. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin, että Nymania painoi huono omatunto, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että työ olisi maistunut.
Kun Röyhkeys julkaistiin, syntyi välitön vastareaktio. Nyman kertoi haastatteluissa avoimesti, että kirja kertoi osin hänen omasta elämästään. Häntä nimitettiin siaksi ja yhteiskunnan elätiksi.
”Vaatii hirveästi, että ei välitä muiden odotuksista, elää pienesti ja tyytyy vähään”, Nyman totesi Ylen haastattelussa.
Nymanin kolmas teos Häpeärauha (Teos, 2022) on vahva teos normeista ja niihin sopimisen luonteesta. Teos on autofiktiivinen päiväkirjan ja taiteilijaromaanin yhdistelmä.
Päähenkilö vältteli töitä tarkoituksella ja kertoi sen avoimesti.
Kirja selittää ehkä liian tarkkaan ja on paikoittain jopa epämukava. Kerronta on hieman pikkumaista ja ylettömän arkista. Romaanin minäkertoja on nykyinen apurahakirjailija. Häpeärauhan tilanteet rakentuvat parisuhteen ja vanhemmuuden ympärille. Nyman keskittyy siihen, miltä sukupuolen mukainen rooli tuntuu.
”Terapeutti ei vaikuttanut kovin kunnianhimoiselta ihmiseltä, vaan puhui koko ajan tyytymisestä ja siitä, ettei asioiden tarvinnut olla täydellisiä vaan riittävän hyviä. Hanna ilahtui tästä ja alkoi kertoa terapeutille pohtineensa pitkään, halusiko hän alkaa suhteeseen minun kanssani, ja tulleensa viimein siihen tulokseen että minä olin riittävän hyvä, vaikken kaikilta osin hänen tarpeisiinsa vastannutkaan. Hanna oli kertonut tämän minulle suhteemme alussa. Minä en ollut uskonut häntä, vaan olin ajatellut, että saisin hänet kyllä rakastumaan itseeni, kunhan olisin vain tarpeeksi kiltti ja ihana.”
Sukupuolta olennaisemmaksi Häpeärauhassa nousee yhteiskuntaluokka. Romaanin tilanteet rakentuvat parisuhteen ja vanhemmuuden ympärille. Kertoja ja hänen puolisonsa Hanna perustavat uusperheen. Hannalla on vanha, homehtuva omakotitalo Maununpuiston keskiluokkaisella alueella.
Esikoiskirjan takakansitekstissä kuvataan kuinka romaani on vaellusta, jolla ei ehkä aina ole suuntaa, mutta merkitystä, tunnetta ja arvoa sillä on. Toisen kirjan kannessa kerrotaan, kuinka kertoja on julkaissut romaanin ja päätynyt hetkeksi koko kansakunnan puheenaiheeksi. Lööpeissä hän on työtä pakoileva ideologinen työtön, joissakin aktivistipiireissä sankari.
Moni olisi voinut pahoittaa mielensä esikoiskirjan synnyttämistä rajuista kommenteista, mutta Nymanista reaktio tuntui hienolta. Nyman kertoi Ylen haastattelussa, kuinka hän oli tuntenut ennen olevansa täysin näkymätön ja merkityksetön ihminen. ”Tuntui, ettei minua edes ole olemassa. Ja sitten sain edes jonkinlaisen reaktion, ja vieläpä taiteen kautta. Se oli hieno juttu, vaikka reaktio olikin alkuun pelkkää vihaa”, Nyman totesi.
Itse kummastelin ensimmäisen kirjan kohdalla, kuinka kuitenkin niin pienistä aineksista syntyy romaani. Tapahtumia kuvataan tarkasti. Kirjan kahdessa ensimmäisessä osassa kuvataan yksityiskohtaisesti työttömän arkea. Alkuun kertoja vaeltaa Turussa odottamassa Bruce Springsteenin konserttia. Toisessa osassa ollaan Tampereella työvoimakoulutuksessa ja kolmannessa Helsingissä kirjoittajakoulussa. Samalla päähenkilö on päässyt Helsingin kulttuuripiireihin.
Nyman puhuu kirjoittajakoulun opettajista, tunnetuista kirjailijoista. Nyman kertoo kustantajista, jotka ovat pitäneet hänen tekstistään, mutta vaatineet siihen muutoksia. Hän harmittelee etteivät nämä nimeltä mainitsemansa kustannuspäälliköt ole tarjonneet kustannussopimusta. Sopimus kuitenkin syntyy myöhemmin, melkoisen helposti. Kirjan kustantaa Teos.
Teoksen kirjailija Markku Paasonen on yksi opettajista.
”Vastasin Paasoselle, että siinä oli jotakin kiinnostavaa kuinka työtä vieroksuva päähenkilö fanitti Brucea, joka lauluissaan romantisoi työläiselämää.”
Normit ja odotukset esillä romaaneissa
Yhteenvetona voisi todeta, että Saara Turusen Sivuhenkilö on ollut paras lukukokemus. Se on takakansitekstin mukaisesti kirpeä ja suorasukainen romaani.
Turunen on kirjailija ja myös teatterintekijä. Hänen työlleen on ominaista sukupuolen, normien ja taiteen teemojen tarkastelu. Kirjassa Hyeenan päivät kertoja pohtii muun muassa, onko mahdollista omistautua sekä taiteelle että lapselle. Turunen pohti aiheensa merkityksellisyyttä ennen uuden teoksen kirjoittamisen aloittamista.
Itse odotan uutuudelta paljon. On mukava heittäytyä uuden kirjan vietäväksi.
On mielenkiintoista huomata, että kaikkien kolmen kirjailijan teoksissa käsitellään normeja ja rooleja. Ja sitä kuinka hankalaa niitä on joskus noudattaa. Esillä ovat myös odotukset ja se kuinka haastavaa niihin on vastata.
Joskus autofiktiivistä kirjaa lukiessa tuntuu, että lukija joutuu olemaan kuin terapeutti ja ottamaan vastaan kirjailijan kipuilua elämänkriiseistään. Mutta lajina autofiktio mielestäni yhä toimii. Parhaimmillaan se on samastuttavaa. Silloin kyse ei ole kiusallisesta tirkistelyn tunteesta vaan oivaltamisesta. Yhden ihmisen havainnot antavat pohdittavaa. Yksityisestä kokemuksesta tulee tällöin yleistä.
Esseeblogi 