Onko kirjailijalla vapaa-aikaa?

Uuden kirjan syksyllä julkaissut Juha Vuorinen kertoo Esseeblogin haastattelussa miten kirjailijuus on muuttunut hänen kirjailijanuransa varrella. Menestyskirjailija pohtii myös kirjallisuuden haasteellista nykytilannetta. Hän kertoo lisäksi kuinka luovan työn tekijän on usein vaikeaa pitää vapaa-aikaa.

Kirjailija ja Hilma-koira. Kuva: Jetro Stavén

Juha Vuorisen huippusuositun Juoppohullun päiväkirja -kirjasarjan ensimmäinen osa ilmestyi reilut neljännesvuosisata sitten. Kulttiklassikon maineessa olevan sarjan kuudes osa Raivoraitis julkaistiin tänä syksynä.

Miten kirjailijuus on muuttunut kirjasarjan alkuajoista?

”Minun tapauksessani luonnollisesti valtavasti, koska enhän alun perinkään edes halunnut tai aikonut kirjailijaksi, vaan netissä julkaistu Juoppis veti minut siihen työhön väkisin”, Vuorinen sanoo.

”En usko varsinaisen kirjailijan työn muuttuneen juurikaan. Kirjan luominen on aivan samanlaista kuin se on ollut ennenkin. Ainoa isompi muutos ainakin minun kohdallani liittyy äänikirjoihin. Pyrin jo kirjoittaessa miettimään, miltä tämä kuulostaa ääneen luettuna versiona. Olen aina kirjoittanut paljon voimakkaita repliikkejä, joten enemmän se on sellaista sovittelua, ettei kuulijalle jää epäselväksi, kuka on milloinkin äänessä. Se on kuitenkin enemmän lopulta vain hienosäätöä ja muokkaamista, että teksti toimii kaikissa julkaisumuodoissa”, kirjailija valaisee.

Mitä menestyskirjailija ajattelee kirjallisuuden haasteista?

Ensimmäinen Juoppohullun päiväkirja muutti satojentuhansien ihmisten käsityksen kirjallisuudesta, ja tavoitti sellaisetkin lukijat, jotka eivät välttämättä olleet muutoin lukeneet kirjoja. On sanottu, että ”kirjasarjaa on luettu, myyty, fanitettu ja kritisoitu ihan vitusti”.

Kaikkiaan Vuoriselta on ilmestynyt yli neljäkymmentä teosta. Niitä on myyty eri formaateissa jo yli 2,5 miljoonaa kappaletta.

Kirjallisuuden asemasta puhutaan tänä päivänä hieman huolestunein äänenpainoin. Minkälaisia haasteita kirjallisuudella on?

”Muistan jo vuosia sitten varoittaneeni, että kirjalle on tulossa valtava määrä vapaa-ajankäytön haastajia. Suoratoistopalvelut puhumattakaan somesta, jossa olen nähnyt nuorten olevan uppoutuneina tunnista toiseen”, kirjailija huomauttaa.

”Suurin huoleni on lukemisen katoaminen. Vaikka äänikirjat ovat avanneet minulle uuden uran kirjailijana, silti haaveilen ihmisten palaavan myös perinteisten kirjojen lukemisen pariin, koska se kehittää aivan toisella kuin katsoa Netflixin sarjoja päästä päähän tai vain kuunnella kirjoja ja podcasteja.”

”Luettu teksti on aivojumppaa ja kehittää keskittymiskykyä, mielikuvitusta, luovuutta, analyyttistä ja kriittistä ajattelua, parantaa muistia ja vahvistaa ihan konkreettisesti aivojen hermoratoja”, kirjailija sanoo.

Luovaa työtä tekevän vapaa-aika

Juha Vuorinen on viihteen moniottelija, joka on toiminut myös radio-, televisio- ja elokuva-alalla. Hän kirjoittaa kolumneja, ja julkaisee säännöllisesti monipuolisia kirjoituskokoelmia. Vuorinen on jatkanut myös dekkarigenreä parodioivaa DikDek -romaanisarjaa. Lisäksi hän tekee uraauurtavaa työtä podcastien saralla, ja julkaisee viihdyttäviä somesisältöjä.

Miten vietät vapaa-aikaa?

”Onko luovaa työtä tekevällä ihmisellä vapaa-aikaa, sillä ainakin minulle on sula mahdottomuus kytkeä päätäni lomamoodiin? Teen kovasti töitä sen eteen, että oppisin olemaan sinut itseni kanssa – ettei koko ajan päässäni laukkaisi miljoonaa ajatusta siitä, miten mistäkin näkemästäni ja kokemastani asiasta saisi leivottua johonkin formaattiin hauskaa sisältöä”, Vuorinen sanoo.

”Nyt kun lapset ovat lehahtaneet pesästä, lienee ensimmäistä kertaa sopiva hetki kokeilla hieman rennompaa elämäntapaa.”

”Uskoisin sen löytyvän niinkin yksinkertaisesta konstista kuin kiireettömästä matkailusta vaimoni ja koirani kanssa autolla pitkin ja poikin Eurooppaa. Se on tällä hetkellä mielessä, ja sen mitä itseäni tunnen, niin eiköhän noilta reissuilta kerry materiaalia ainakin johonkin mediaan julkaistavaksi.”

Lue myös haastattelun ensimmäinen osa: Uusi Juoppis oli aluksi vaikea hanke.

Muistelmat, tulevaisuus ja rakkaus

Kävin tämän vuoden Helsingin Kirjamessuilla kahtena päivänä. Ohjelma oli kiinnostavaa, ja tein hyviä kirjalöytöjä. ”Rakkauden kuvaaminen ei ole mitään nössötouhua”, toteaa Miina Supinen uuden romaaninsa kirjoittamisesta. Minua kiinnostivat lisäksi radiotoimittajan muistelmat sekä uudet novellit ja runot.

Muistelmia, novelleja, runoutta

Kirjamessujen tämän vuoden teema on tulevaisuus. Torstaina tulevaisuuskeskustelussa pohdittiin sitä, miten lukeminen muuttuu. Ja miten nykypäivän ja tulevaisuuden nuorilla säilyy halu tarttua kirjaan.

Toisessa keskustelussa pohdittiin, miten kirjoittaminen muuttuu. Mitä uusia muotoja sanataide tulevaisuudessa saa, ja miten kirjoittajan ammattitaito ja kirjoittamisen tekniikat muuttuvat.

Kaikkiin näihin haastaviin kysymyksiin ei keskusteluissa tullut aivan selkeitä vastauksia. Tai ainakaan sellaisia, jotka olisivat jääneet mieleen. Hieman tuntuukin, että tulevaisuudesta keskustelu voi tarkoittaa jaarittelua siitä, mitä pelkää, toivoo ja hieman kelailee, kuten Jyrki Lehtola luonnehtii kolumnissaan. Lehtola kirjoittaa Ilta-Sanomien kolumnissaan, että koska keskustelu tapahtuu Kirjamessuilla, näyttää kirjallisuuden tulevaisuus lopulta valoisalta.

Messut keräsivät paljon väkeä jo arkenakin.

Moniäänistä kirjallisuutta tulevaisuudessakin

Yhdessä keskustelussa nostettiin esille, kuinka hallituksen leikkaukset eivät lupaa hyvää kulttuurialalle. Keskustelun aiheena oli ”Ammattina kirjoittaminen: Millainen on työmme tulevaisuus?” Keskustelijoina oli kaksi kirjailijaa ja kaksi poliitikkoa. Mitä siis päättäjien pitäisi tehdä, jotta moniäänistä kotimaista kirjallisuutta olisi luettavana kymmenen vuoden kuluttua? Minun mielestäni parhaiten asiaan voivat vaikuttaa kirjailijat itse, kirjoittamalla kirjoja, joita halutaan ostaa ja lainata sekä lukea ja kuunnella.

Itseäni on tosin harmittanut se, että kirjastot eivät enää saa rahaa vähälevikkisen kirjallisuuden ostamiseen. Saadun tuen avulla kuntien kirjastot ovat hankkineet vähemmän luettuja, mutta laadukkaita kirjoja.

Olen itse julkaissut kolme kirjaa. Näistä kahta ensimmäistä hankittiin laajasti maamme kirjastoihin. Mutta vuosi sitten julkaistu uusin kirjani ei ole päässyt kuin joidenkin kuntien ja kaupunkien kirjastoihin. Tosin olen kuullut, että joissakin kirjastoissa sitä on useampi kappale.

Hyppäys uuteen lajityyppiin

Kirjailijahaastatteluista mielenkiintoisin oli Miina Supisen haastattelu uudesta kirjastaan Kultainen peura (Otava). Kyseessä on Supisen ensimmäinen aikuisten romaani yhdeksään vuoteen. Se oli hänelle myös hyppäys uuteen lajityyppiin, joten kirjoittamiseen liittyi paljon paineita.

Supinen halusi tarinaan iloa ja väriä.

Supinen kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että halusi kirjoittaa historiallisen romaanin, jonka näkökulma ei olisi kärsimyksessä. Kirjailija halusi välttää synkkyyttä ja kurjuuden kuvausta.

”Olen ihan varma, että myös ennen vanhaan naisilla on ollut kivaa keskenään. Suomalaisissa romaaneissa heidän elämänsä esitetään silti usein ihan kauheana”, Supinen toteaa haastattelussa. Hän kaipaa tarinoihin iloa ja ajattelee, ettei rakkauden kuvaaminen ole mitään nössötouhua.

Romaani sijoittuu 1880-luvun Sortavalaan. Romaania on kuvattu muun muassa seuraavasti: Se herättää eloon itäisen tarustomme, sekoittaa totta, unta ja suurta seikkailua. Se on hurmeinen ja hauska, villi ja kaunis kuin kansanballadi.

Uutta halpaa runoutta

Löysin edullista runoutta. Vain vuosi sitten julkaistut Jyrki Kiiskisen ja Olli Sinivaaran runokokoelmat löytyivät kustantamon osastolta, ja maksoivat vain 12 euroa kappale. Tässä pieni katkelma yhdestä Kiiskisen kokoelman runosta:

Öisin lajittelen menneisyyden tavaroita. Tässä laatikossa ovat parittomat sukat.

Jyrki Kiiskinen: Nenän edessä vuori (Teos, 2023)

Jyrki Kiiskisen ja Olli Sinivaaran uutuudet.

Yksi lempirunoilijoistani on Anja Erämaja, joten oli ilo huomata, että häneltä on julkaistu uusi kirja tänä vuonna. Niinpä ostin uutuuskokoelman Joku menee aina ensin (WSOY, 2024).

Luen runoja silloin tällöin päiväsaikaan, ja iltaisin enemmänkin muistelmia tai esseitä. Runoja lukiessa täytyy olla virkeänä. On sanottava, että vain harvat romaanit houkuttelevat. Enemmän pidän lyhyestä muodosta kuten novelleista. Niiden juonta on hieman kärsimättömän lukijan mukavampi seurata.

Odotan paljon Radiomiehen muistelmat (Gummerus, 2023) -kirjalta. Jake Nymanin yli 50-vuotinen ura on omistettu populaarimusiikin ilosanoman levittämiselle. Muistelmissaan Nyman johdattaa lukijan Ylen kulissien taakse.

Kaikki kirjat eivät toimi äänikirjoina

Eräässä keskustelutilaisuudessa kirjamessuilla tuli esiin mielenkiintoinen asia. Haastava kirjallisuus ei nimittäin toimi äänikirjana, ja se vaikuttaa jo julkaisupäätöksiin. Näin totesi Siltala-kustantamon kustannuspäällikkö Kalle Siltala. Hänen mukaansa edes Jonathan Franzen ei vedä äänikirjana, ja niiden julkaisemista pitää harkita entistä tarkemmin. Suoratoistopalvelut suosivat helposti seurattavia teoksia.

Tämä on hyvin mielenkiintoista. Mitä minuun tulee, itse en edelleenkään ole edes kokeillut äänikirjoja. Siitä on ollut tuttavien kanssa puhetta jo pitkään, ja minua ihmetellään kun en ole halunnut kokea tätä kirjan uutta muotoa. Ehkä minun pitää valita vaikka jokin tämän syksyn uutuuskirjoista kuunneltavaksi.

Hieno päivä kirjaostoksilla Helsingissä

Kotikaupungin Suomalaisesta Kirjakaupasta ei löytynyt uutuuskirjaa, jonka ilmestymistä olin pitkään odotellut. Myyjä kertoi, että kirja olisi mahdollista tilata myymälään. Sanoin, ettei tarvitse, sillä en malttanut odottaa muutamaa päivää kirjan saapumista. Päätin lähteä junalla kirjaostoksille Helsinkiin.

Uusi kirja löytyi helposti.

Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa Akateemiseen Kirjakauppaan. Kiertelin kaupassa ja katselin rauhassa laajaa valikoimaa. Etsimäni kirja eli Antti Hurskaisen uusi esseekokoelma löytyi helposti esseekirjojen omasta hyllystä. Suomalaisen Kirjakaupan myymälöissä ei tahdo olla lainkaan esseekokoelmia, ja niiden kysyminenkin saa henkilökunnan melkein hämilleen.

Esseessä sisällön lisäksi myös ilmaisutavalla on merkittävä rooli

Essee on lempikirjallisuuttani. Essee kuuluu asiatekstien luokkaan, mutta tyyliseikkojen painoarvon vuoksi se on lähellä kaunokirjallisuutta. Sana essee tulee ranskan kielen sanasta essayer (pyrkiä, yrittää). Tyypillisesti essee on pohdiskeleva teos, jonka aihepiiriä ei ole rajoitettu, vaan se voi käsitellä mitä tahansa aihetta. Usein pohdinnan kohteena ovat kuitenkin filosofiset tai yhteiskunnalliset kysymykset sekä taide ja kirjallisuus.

Akateemisessa riittää valikoimaa.

Helsingissä oli tarkoitus myös nauttia lounas jossakin hyvässä ravintolassa. Koko kaupungin kohtauspaikaksi mainostetussa Citycenterissä yksi kerros on täynnä ravintoloita. Jokin etninen ravintola olisi ollut kokemisen arvoinen. Harmikseni huomasin, että ravintolat aukesivat vasta yhdeltätoista. Minä olen tottunut lounastamaan tavallisesti jo paljon aikaisemmin, ja pienessä nälässä suuntasin vain ketjukahvilaan. Otin täytetyn croissantin ja tavallisen kahvin.

Mieleen tuli toinenkin kirja

Selailin jo innostuneena Hurskaisen kirjaa. En kieltäytynyt aseista (Siltala, 2024) sisältää muun muassa ”siviilipalvelusmuistelmat hyväuskoisen pussikaljarauhan aikakaudelta”. Hurskaisen kirjoituksissa genrestä riippumatta toistuvat kirjallisuus-, populaari-, kulttuuri- ja uskontoaiheet.

Muistin kahvia juodessani ja kirjaa selatessani, että myös suositun esseistin Tommi Melenderin uusi kirja on julkaistu vastikään. Aivan lähellä sijaitsi Rosebudin pieni kirjakauppa. Melenderin kirja löytyi sieltä. Melender kysyy teoksessaan Ihmisen näköinen (WSOY, 2024) muun muassa, onko julkinen keskustelu muuttunut sosiaalisen median aikakaudella typerämmäksi.

Melenderin esseet puhuttelevat aina.

Keskusta on muuttunut

Helsingin keskusta on muuttunut melko paljon niistä ajoista, kun itse nuorempana asuin kaupungissa. Varsinkin kahvila- ja ravintolatarjonta on entisestään kasvanut. Kaikkia tuttuja baareja ei enää ollut lainkaan, ja osa pimeistä ja tunkkaisista yökerhoista oli nyt valoisia ja viihtyisiä pubeja. Istahdin hetkeksi oluelle (0,0%) pubiin, ennen kuin juna lähti kotiin päin.

Helsingissä olisi toki voinut kuljeskella enemmänkin, mutta en oikein keksinyt minne mennä. Seuraavalla kerralla voisin käydä vaikka kokemassa uutta taidetta. Voisin myös mennä fiilistelemään historiaa huokuvaan Siltasaareen, minne on keskustasta kävelymatka. Siellä sijaitsee ensimmäinen oma kotini, alle kahdenkymmenen neliön kolea yksiö, nyt jo yli sata vuotta sitten rakennetussa kerrostalossa. Nuorena aikuisena en juuri lukenut kaunokirjallisuutta, töiden vuoksi oli aikaa syventyä vain oman alan ammattikirjallisuuteen.

Iloa ja surua unelmien kaupungissa

Yksi lempikirjoistani on Mika Waltarin Suuri illusioni. Sain sen nuorena aikuisena silloiselta naisystävältäni. Hän oli kirjoittanut kirjan alkulehdelle: ”Iloa syksyyn!”

Päällyksen kuva on Tuija-Maija Niskasen ohjaamasta elokuvasta Suuri illusioni.

Olen Waltarin varhaistuotannon suuri ystävä. Suuri illusioni on Waltarin läpimurtoromaani, joka ilmestyi 1928. Waltari kirjoitti kirjan 20-vuotiaana.

Kirja kuvaa taiteilijoiden ja nuorten elämää 1920-luvun Helsingissä. Tarinassa seurataan nuoren miehen kiihkoa ja rakkauden illuusion särkymistä.

Appelsiininsiemen ilmestyi vuonna 1931. Se herätti kohua, koska siinä kuvattiin moraalittomina pidettyjä asioita, kuten esiaviollista seksiä. Waltari arveli itsekin etukäteen, että kirjasta nousisi melua, koska se julistaa ”intohimoa ja voimaa ja uskoa ja uutta moraalia”. Kirja käsittelee kaupunkilaissukupolven teemaa ja siinä kuvataan muun muassa nuorten juhlimista.

Surun ja ilon kaupunki vuodelta 1936 avaa nopeina välähdyksinä läpileikkauskuvan 1930-luvun Helsingin asukkaista. Yhdessä tällaisessa välähdyksessä kuvataan, kuinka ohikulkijat vilkuilevat oudoksuen miestä, joka istuu juuri valmistuneen kuusikerroksisen asuintalon portaalla. Uudisrakennuksen ympäriltä on poistettu telineet ja paperinriekaleet suojaavat komean porraskäytävän graniittipieliä.

Juha Järvelän kirjassa Mika Waltarin Helsinki (Minerva, 2019) kerrotaan, että Waltari kuvasi uransa alusta lähtien kaupunkia teoksissaan, joihin on tallentunut tarkasti todellista ja fiktiivistä elämää Helsingissä.

Suurkaupungin syke

Mitä minuun tulee, olin itse nuori aikuinen vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Helsingissä. Asuin 1920-luvulla rakennetussa kerrostalossa historiaa huokuvassa Siltasaaressa.

Nautin suurkaupungin sykkeestä. Elämä oli kuin kiihkeää tanssia. Tein paljon työtä, mutta toisaalta myös juhlin. Ihmisvirran keskellä tunsin kuitenkin myös yksinäisyyttä. Olin välillä hukassa unelmien kaupungissa. Mielialat vaihtelivat.

Oma Suuri illusioni -kirjani on kuudestoista painos, vuodelta 1998. Takakansitekstissä kuvataan seuraavasti: ”Mika Waltarin kiihkeä esikoisromaani vuodelta 1928 on löytänyt aina uuden nuorison eikä ihme: harvassa kirjassa on sellaista yltiöpäistä nuoruuden kiihkoa ja etsintää.”