Olen pitkään odottanut jotakin uutta viihdyttävää kirjaa, johon voisi uppoutua. Nyt pääsen aloittamaan Saara Turusen uutuusromaania Hyeenan päivät (Tammi, 2024). Tässä esseessä käsittelen kolmen kirjailijan autofiktiivisiä teoksia.

Onnea on uusi kirja.
Autofiktio on kirjallisuuden laji, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana. Tarina perustuu osittain kirjailijan omaan elämään, mutta sisältää myös fiktiivisiä elementtejä.
Autofiktio vie usein mukanaan kiehtovaan ja yksityiseen maailmaan. Toki tämä kirjallisuuden laji voi nostaa esille päähenkilön ajatusten ja kokemusten kautta myös yleisiä ja tärkeitä teemoja, kuten käsittelemissäni teoksissa.
Voi olla, että naiskirjailijoiden omakohtaiset romaanit on suunnattu enemmänkin naisille, mutta mielestäni myös miehet voivat ehdottomasti lukea niitä. Ja kannattaakin lukea. Kirjat tarjoavat mahdollisuuden ymmärtää erilaisia näkökulmia. On hyvä muistaa, ettei kirjallisuus ole sukupuolittunutta; hyvä tarina ja esillä olevat teemat voivat koskettaa kaikkia. Arvioin myös yhden mieskirjailijan kahta autofiktiivistä romaania.
Nykykirjallisuuden suunnannäyttäjä
Kirjailija ja ohjaaja Saara Turunen rakentaa romaaninsa omaelämäkerrallisista aineksista. Tarinaa kerrotaan minä-muodossa ja päähenkilö muistuttaa kovasti Saara Turusta.
Turunen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon esikoiskirjallaan Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015). On sanottu, että se on rohkea ja runollinen romaani pakenemisesta, oman paikan epätoivoisesta etsinnästä ja sivullisuudesta, jota ei voi paeta.
Turusen toinen romaani Sivuhenkilö (Tammi, 2018) jatkaa minäkertojan tarinaa. Teos aiheutti pienoisen myrskyn kirjallisuuskeskustelussa.
”Jos kevät teki tuloaan ja oli juuri kirjoittanut kirjan ja kaiken piti muuttua, mutta ihmisillä olikin laadukkaat sohvat ja puolisot, ja täytyy nyt mennä, he sanoivat? Mitäs jos oli odottanut jotakin toisenlaista, jos kaikkialla oli vain hiljaista?” Näin kuvaillaan kirjan takakannessa.
Turusen romaaneissa kuvataan läheisiä ihmisiä hyvin tarkkaan. Ihmisille myös naljaillaan. Turunen ei säästä tältä esimerkiksi vanhempiaan. Hän arvostelee myös äitinsä ystävää. Osansa saavat myös kirjailijan siskojen puolisot.
Sivuhenkilön kertoja yrittää unohtaa kokonaan, että on kirjoittanut kirjan, mutta tarkkailee ympäristöään: ”Erään talon kulmalla huomaan jonkun naisen tuijottavan minua oudosti. Mietin johtuuko se siitä, että hän on lukenut kirjani. Korjaan ryhtiäni ja kävelen naisen ohi pontevin askelin. Vasta seuraavassa kadunkulmassa huomaan raahaavani perässäni vessapaperin palasta ja suustani pääsee tahaton äännähdys.” […] ”Jatkan matkaa ja päätän, nyt olisi aika unohtaa koko kirja-asia. En voisi käyttää loppuelämääni nöyristelemällä nurkissa ja janoamalla kiitosta tuntemattomilta ihmisiltä.”
”Järjettömiä asioita” on omaääninen rakkausromaani
Turusen kolmas romaani Järjettömiä asioita (Tammi, 2021) kuvaa elämänvalintoja, järjen ja tunteiden ristiriitaa, sitoutumisen vaikeutta, ja vapauden kaipuuta sekä muutoksen vääjäämättömyyttä. Kyseessä on melankolinen ja leikkisä teos, joka oli arvostelu- ja myyntimenestys.
Turusen mielessä on kysymys, joka liittyy rakkauteen. Siihen, että hän on yhä miesystävänsä kanssa, vaikka mies asuu yhdessä maassa ja hän toisessa. Kyseessä on rakkaustarina, joka kuvaa elämänvalintoja sekä järjen ja tunteiden ristiriitaa. Teemana on myös elämän arvaamattomuus.
Turunen paljastaa häpeilemättä erilaisia asioita; Hänen ja miesystävän aikeissa on hankkia oma asunto. Pankissa lainaneuvotteluissa Turunen huomaa, että hänellä ei ole ilmoittaa säännöllisiä vuosituloja. Mutta muun muassa Koneen Säätiö on tukenut hänen kirjoitustyötään. Niinpä Turunen keksii ilmoittaa tuloikseen tämän kyseisen kirjan kirjoittamiseen saamansa apurahan aivan kuin se olisi vuosittain maksettavaa tuloa. Turunen mainitsee yhdessä kohtaa kuinka ”ylikansallinen hissifirma” on antanut hänelle niin paljon rahaa, että voi esimerkiksi käydä terapiassa.
Yhdessä vaiheessa kertoja aikoo jättää miehensä, mutta matkustaa kuitenkin taas Barcelonaan. Kertoja selittää miehelle terapeutilla käyntien syyksi sen, että haluaa saada selkeyttä elämään.

Turunen on tunnettu rohkeasta ja suorasta tyylistään.
Neljäs romaani Hyeenan päivät (Tammi, 2024) kertoo lapsettomuudesta ja naistaiteilijan sisäisestä kamppailusta äitiyden ja minän säilyttämisen välillä. Kirjailija ja teatterintekijä pohtii, onko mahdollista omistautua sekä taiteelle että lapselle.
”En ollut suostunut uskomaan, että elämä ilman lasta olisi tyhjää, olin vakuutellut itselleni, ettei niin ollut, mutta nyt joudun myöntämään, että ehkä siitenkin niin on. Elämässäni on aukko, siitä puuttuu jotakin.”
”Onko jännittävämpää juonen kulkua, kuin seurata lapsettomuushoitojen onnistumista?” Näin arvioi naistoimittaja Turusen romaania Ylen artikkelissa.
”On huutava vääryys, jos Turusen teos ei nouse tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Miksei jopa voittajaksi.” -Karjalainen
Ylen artikkelissa kerrotaan, kuinka ennen Turunen oli hyvin tarkka siitä, että hänen romaanejaan pidetään fiktiona. Nykyään hän antaa lukijalle vapaat kädet. Kirjan voi lukea miten haluaa. ”Jos joku haluaa nähdä sen dokumenttiromaanina, niin siitä vaan”, Turunen totesi haastattelussa.
Esikoiskirjasta tuli myyntihitti
Sisko Savonlahden esikoiskirja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus, 2018) oli jättimenestys. Se keräsi roppakaupalla lukijoita ja mielipiteitä.
Romaanissa minäkertoja miettii, kuinka pitäisi tehdä jotain. Mutta vielä hetken ajan hän haluaa maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävää. ”Pitääkö täyttää ulkopuolisten odotuksia vai toimia sen mukaan, mitä itse haluaa?” nainen pohtii. ”Mistä tietää, mitä itse haluaa?” Teoksesta on sanottu, että se yhdistelee oivaltavasti kepeää huumoria ja melankoliaa. Se on kuvasuora ja tarkka kuvaus herkästä kaupunkilaisarjesta. Teos on hauska ja ironinen.
Kirja on autofiktiota. Kerronnassa on kuitenkin käytetty mielikuvitusta ja jopa liioittelua. Kirja ei kirjoittajan mukaan ole omaelämäkerrallinen. Päähahmo kuitenkin muistuttaa kovasti Savonlahtea. Päähenkilö on Kalliossa asuva vapaa toimittaja. Sydänsurujen takia mikään ei huvita ja ongelmat, muun muassa rahahuolet, kasautuvat.
Näennäisen kevyt teksti käsittelee monien nuorten aikuisten kohdalla ratkaisevan tärkeitä kysymyksiä. – Parnasso
Toisessa romaanissa Kai minä tätä halusin (Gummerus, 2021) nainen on saanut kaiken, mitä halusi. Miehen, koiran, kivan kodin. Mutta jokin on vialla. Mitä järkeä oli käyttää niin paljon aikaa ja energiaa siihen, että saisi miehen. Miksi piti yrittää olla niin kaunis? Ja ennen kaikkea: oliko se tämän arvoista?
Yhdessä vaiheessa kuvataan pariskunnan riitaa: ”Kun Valtteri oli siivonnut keittiön ja minä olin miettinyt parvekkeella, miksi kaikki oli niin vaikeaa, istuimme sohvalle keskustelemaan.” Kertoja toteaa miesystävälleen, että tämä yhdessä asuminen onkin rankempaa kuin oli luullut. Mies kysyy mitä tämä tarkoittaa. ”No kun… minusta tuntuu, etten tee mitään muuta kuin siivoan. Ja että sinä et tee mitään,” nainen sanoo. ”Niin, Valtteri sanoi eikä edelleenkään pyytänyt anteeksi. Sen sijaan hän alkoi luetella kaikkia niitä asioita, joita hän oli padonnut sisäänsä. Hän puhui pitkään siitä, mitkä minun tavoistani ja teoistani aiheuttivat hänessä ihmetystä tai ärtymystä. Katsoin häntä hämmennyksen vallassa ja tunsin, kuinka tunnelma muuttui. Äsken olin ollut uhri, nyt olin syyllinen. Räpyttelin märkiä ripsiäni. Ne tuntuivat painavilta.”

Päähenkilön toive asioiden muuttumisesta toteutuu.
Sisko Savonlahti on sanonut, että toisen kirjan kirjoittaminen oli tuskaisa kokemus. Hän totesi Helsingin Sanomien haastattelussa, että on kurkkuaan myöten täynnä autofiktion kirjoittamista.
Esikoiskirja synnytti jopa vihaa
Ossi Nyman on sanonut, ettei mene töihin, koska ei halua tulla pakotetuksi vastenmielisiin hommiin. Esikoiskirjaa Röyhkeys (Teos, 2017) kirjoittaessaan Nyman oli ollut jo pitkään työtön ja elänyt työttömyyskorvauksilla. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin, että Nymania painoi huono omatunto, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että työ olisi maistunut.
Kun Röyhkeys julkaistiin, syntyi välitön vastareaktio. Nyman kertoi haastatteluissa avoimesti, että kirja kertoi osin hänen omasta elämästään. Häntä nimitettiin siaksi ja yhteiskunnan elätiksi.
”Vaatii hirveästi, että ei välitä muiden odotuksista, elää pienesti ja tyytyy vähään”, Nyman totesi Ylen haastattelussa.
Nymanin kolmas teos Häpeärauha (Teos, 2022) on vahva teos normeista ja niihin sopimisen luonteesta. Teos on autofiktiivinen päiväkirjan ja taiteilijaromaanin yhdistelmä.

Päähenkilö vältteli töitä tarkoituksella ja kertoi sen avoimesti.
Kirja selittää ehkä liian tarkkaan ja on paikoittain jopa epämukava. Kerronta on hieman pikkumaista ja ylettömän arkista. Romaanin minäkertoja on nykyinen apurahakirjailija. Häpeärauhan tilanteet rakentuvat parisuhteen ja vanhemmuuden ympärille. Nyman keskittyy siihen, miltä sukupuolen mukainen rooli tuntuu.
”Terapeutti ei vaikuttanut kovin kunnianhimoiselta ihmiseltä, vaan puhui koko ajan tyytymisestä ja siitä, ettei asioiden tarvinnut olla täydellisiä vaan riittävän hyviä. Hanna ilahtui tästä ja alkoi kertoa terapeutille pohtineensa pitkään, halusiko hän alkaa suhteeseen minun kanssani, ja tulleensa viimein siihen tulokseen että minä olin riittävän hyvä, vaikken kaikilta osin hänen tarpeisiinsa vastannutkaan. Hanna oli kertonut tämän minulle suhteemme alussa. Minä en ollut uskonut häntä, vaan olin ajatellut, että saisin hänet kyllä rakastumaan itseeni, kunhan olisin vain tarpeeksi kiltti ja ihana.”
Sukupuolta olennaisemmaksi Häpeärauhassa nousee yhteiskuntaluokka. Romaanin tilanteet rakentuvat parisuhteen ja vanhemmuuden ympärille. Kertoja ja hänen puolisonsa Hanna perustavat uusperheen. Hannalla on vanha, homehtuva omakotitalo Maununpuiston keskiluokkaisella alueella.
Esikoiskirjan synnyttämä reaktio tuntui kirjailijasta hienolta
Esikoiskirjan takakansitekstissä kuvataan kuinka romaani on vaellusta, jolla ei ehkä aina ole suuntaa, mutta merkitystä, tunnetta ja arvoa sillä on. Toisen kirjan kannessa kerrotaan, kuinka kertoja on julkaissut romaanin ja päätynyt hetkeksi koko kansakunnan puheenaiheeksi. Lööpeissä hän on työtä pakoileva ideologinen työtön, joissakin aktivistipiireissä sankari.
Moni olisi voinut pahoittaa mielensä esikoiskirjan synnyttämistä rajuista kommenteista, mutta Nymanista reaktio tuntui hienolta. Nyman kertoi Ylen haastattelussa, kuinka hän oli tuntenut ennen olevansa täysin näkymätön ja merkityksetön ihminen. ”Tuntui, ettei minua edes ole olemassa. Ja sitten sain edes jonkinlaisen reaktion, ja vieläpä taiteen kautta. Se oli hieno juttu, vaikka reaktio olikin alkuun pelkkää vihaa”, Nyman totesi.
Itse kummastelin ensimmäisen kirjan kohdalla, kuinka kuitenkin niin pienistä aineksista syntyy romaani. Tapahtumia kuvataan tarkasti. Kirjan kahdessa ensimmäisessä osassa kuvataan yksityiskohtaisesti työttömän arkea. Alkuun kertoja vaeltaa Turussa odottamassa Bruce Springsteenin konserttia. Toisessa osassa ollaan Tampereella työvoimakoulutuksessa ja kolmannessa Helsingissä kirjoittajakoulussa. Samalla päähenkilö on päässyt Helsingin kulttuuripiireihin.
Nyman puhuu kirjoittajakoulun opettajista, tunnetuista kirjailijoista. Nyman kertoo kustantajista, jotka ovat pitäneet hänen tekstistään, mutta vaatineet siihen muutoksia. Hän harmittelee etteivät nämä nimeltä mainitsemansa kustannuspäälliköt ole tarjonneet kustannussopimusta. Sopimus kuitenkin syntyy myöhemmin, melkoisen helposti. Kirjan kustantaa Teos.
Teoksen kirjailija Markku Paasonen on yksi opettajista.
”Vastasin Paasoselle, että siinä oli jotakin kiinnostavaa kuinka työtä vieroksuva päähenkilö fanitti Brucea, joka lauluissaan romantisoi työläiselämää.”
Normit ja odotukset esillä romaaneissa
Yhteenvetona voisi todeta, että Saara Turusen Sivuhenkilö on ollut paras lukukokemus. Se on takakansitekstin mukaisesti kirpeä ja suorasukainen romaani.
Turunen on kirjailija ja myös teatterintekijä. Hänen työlleen on ominaista sukupuolen, normien ja taiteen teemojen tarkastelu. Kirjassa Hyeenan päivät kertoja pohtii muun muassa, onko mahdollista omistautua sekä taiteelle että lapselle. Turunen pohti aiheensa merkityksellisyyttä ennen uuden teoksen kirjoittamisen aloittamista.
Itse odotan uutuudelta paljon. On mukava heittäytyä uuden kirjan vietäväksi.
On mielenkiintoista huomata, että kaikkien kolmen kirjailijan teoksissa käsitellään normeja ja rooleja. Ja sitä kuinka hankalaa niitä on joskus noudattaa. Esillä ovat myös odotukset ja se kuinka haastavaa niihin on vastata.
Joskus autofiktiivistä kirjaa lukiessa tuntuu, että lukija joutuu olemaan kuin terapeutti ja ottamaan vastaan kirjailijan kipuilua elämänkriiseistään. Mutta lajina autofiktio mielestäni yhä toimii. Parhaimmillaan se on samastuttavaa. Silloin kyse ei ole kiusallisesta tirkistelyn tunteesta vaan oivaltamisesta. Yhden ihmisen havainnot antavat pohdittavaa. Yksityisestä kokemuksesta tulee tällöin yleistä.








