Tommi

Hieno päivä kirjaostoksilla Helsingissä

Kotikaupungin Suomalaisesta Kirjakaupasta ei löytynyt uutuuskirjaa, jonka ilmestymistä olin pitkään odotellut. Myyjä kertoi, että kirja olisi mahdollista tilata myymälään. Sanoin, ettei tarvitse, sillä en malttanut odottaa muutamaa päivää kirjan saapumista. Päätin lähteä junalla kirjaostoksille Helsinkiin.

Uusi kirja löytyi helposti.

Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa Akateemiseen Kirjakauppaan. Kiertelin kaupassa ja katselin rauhassa laajaa valikoimaa. Etsimäni kirja eli Antti Hurskaisen uusi esseekokoelma löytyi helposti esseekirjojen omasta hyllystä. Suomalaisen Kirjakaupan myymälöissä ei tahdo olla lainkaan esseekokoelmia, ja niiden kysyminenkin saa henkilökunnan melkein hämilleen.

Esseessä sisällön lisäksi myös ilmaisutavalla on merkittävä rooli

Essee on lempikirjallisuuttani. Essee kuuluu asiatekstien luokkaan, mutta tyyliseikkojen painoarvon vuoksi se on lähellä kaunokirjallisuutta. Sana essee tulee ranskan kielen sanasta essayer (pyrkiä, yrittää). Tyypillisesti essee on pohdiskeleva teos, jonka aihepiiriä ei ole rajoitettu, vaan se voi käsitellä mitä tahansa aihetta. Usein pohdinnan kohteena ovat kuitenkin filosofiset tai yhteiskunnalliset kysymykset sekä taide ja kirjallisuus.

Akateemisessa riittää valikoimaa.

Helsingissä oli tarkoitus myös nauttia lounas jossakin hyvässä ravintolassa. Koko kaupungin kohtauspaikaksi mainostetussa Citycenterissä yksi kerros on täynnä ravintoloita. Jokin etninen ravintola olisi ollut kokemisen arvoinen. Harmikseni huomasin, että ravintolat aukesivat vasta yhdeltätoista. Minä olen tottunut lounastamaan tavallisesti jo paljon aikaisemmin, ja pienessä nälässä suuntasin vain ketjukahvilaan. Otin täytetyn croissantin ja tavallisen kahvin.

Mieleen tuli toinenkin kirja

Selailin jo innostuneena Hurskaisen kirjaa. En kieltäytynyt aseista (Siltala, 2024) sisältää muun muassa ”siviilipalvelusmuistelmat hyväuskoisen pussikaljarauhan aikakaudelta”. Hurskaisen kirjoituksissa genrestä riippumatta toistuvat kirjallisuus-, populaari-, kulttuuri- ja uskontoaiheet.

Muistin kahvia juodessani ja kirjaa selatessani, että myös suositun esseistin Tommi Melenderin uusi kirja on julkaistu vastikään. Aivan lähellä sijaitsi Rosebudin pieni kirjakauppa. Melenderin kirja löytyi sieltä. Melender kysyy teoksessaan Ihmisen näköinen (WSOY, 2024) muun muassa, onko julkinen keskustelu muuttunut sosiaalisen median aikakaudella typerämmäksi.

Melenderin esseet puhuttelevat aina.

Keskusta on muuttunut

Helsingin keskusta on muuttunut melko paljon niistä ajoista, kun itse nuorempana asuin kaupungissa. Varsinkin kahvila- ja ravintolatarjonta on entisestään kasvanut. Kaikkia tuttuja baareja ei enää ollut lainkaan, ja osa pimeistä ja tunkkaisista yökerhoista oli nyt valoisia ja viihtyisiä pubeja. Istahdin hetkeksi oluelle (0,0%) pubiin, ennen kuin juna lähti kotiin päin.

Helsingissä olisi toki voinut kuljeskella enemmänkin, mutta en oikein keksinyt minne mennä. Seuraavalla kerralla voisin käydä vaikka kokemassa uutta taidetta. Voisin myös mennä fiilistelemään historiaa huokuvaan Siltasaareen, minne on keskustasta kävelymatka. Siellä sijaitsee ensimmäinen oma kotini, alle kahdenkymmenen neliön kolea yksiö, nyt jo yli sata vuotta sitten rakennetussa kerrostalossa. Nuorena aikuisena en juuri lukenut kaunokirjallisuutta, töiden vuoksi oli aikaa syventyä vain oman alan ammattikirjallisuuteen.

Oma virhe historian valossa

On mainittu ainakin kolme syytä perehtyä historiaan. Se voi opettaa myötätuntoa inhimillistä haavoittuvuutta kohtaan, se kun on johtanut vahvojakin ihmisiä sattuman armoille. Minäkin pidin itseäni vahvana, mutta tein työssäni ison virheen, ja ajattelin, että olen jättänyt jälkeni historiaan.

Sorruin sattumalta helppoon virheeseen.

Työskentelin myynnistä vastaavana johtajana, ja tein ison virheen, joka johti tarkkoihin selvityksiin. Menin myöntämään uudelle asiakkaalle liian isot alennukset. Se oli onneton sattuma kovassa tilanteessa. Otin liian ison riskin.

Erään asiantuntijan mukaan on paradoksaalista, että usein ihminen tekee virheitä juuri silloin, kun hän haluaisi panna parastaan. Se johtuu suorituspaineista.

Moka tuntui ylitsepääsemättömältä, eikä minulla ollut enää voimavarjoja kohdata sitä. Pitkään jatkunut henkinen paine oli vienyt voimia. En pystynyt selvittämään aiheuttamaani vahinkoa. Minä luovutin. Virheellä oli seurauksensa, mikä johti henkilökohtaiseen romahtamiseen.

Myötätuntoa en virheen paljastuttua itselleni osoittanut. Vajosin itsesyytöksiin ja itseinhoon. Uuvuin ja masennuin vaikeasti. Minulla oli harhaluuloja. Suuruuskuvitelmissani ajattelin, että olen jättänyt virheeni vuoksi jälkeni mikrohistoriaan. Mikrohistoria kun tarkoittaa jonkin aikakauden tarkastelemista mikrotasolla, myös yksittäisistä henkilöistä käsin. Uskoin, että virheelläni merkittävällä paikalla suomalaisessa liike-elämässä olisi laajoja vaikutuksia. Kaikki oli kuitenkin vain omaa epäonnista henkilöhistoriaa.

Olen oivaltanut paljon

Arvioin yhä silloista, vuosien takaista, ajatteluani kriittisesti. Vaikka asia oli henkilökohtaisesti iso, ei virhe noussut julkisuuteen tai jäänyt historiaan. Minulla oli harhaluuloja. Luulin, että asiasta nousisi kohu. Mutta on ollut vaikeaa antaa anteeksi virheet, jotka johtivat epäonnistumisiin. Olen pyrkinyt siihen, etten antaisi menneiden ikävien asioiden enää vaikuttaa.

Olen oivaltanut paljon. Nyt ottaisin rauhallisemmin, ja paineista huolimatta harkitsisin asioita huolellisemmin. Toisaalta voisin jo lopettaa menneen kelailun ja keskittyä nykyhetkeen. Olen oppinut paljon historiasta, esimerkiksi yleisemmin liike-elämästä. Olen oppinut paljon myös omasta itsestäni.

Jos olisi ollut vielä tuolloin voimia, olisin vain keskittynyt virheestä oppimiseen. Enkä olisi antanut koko elämän lähteä luisuun. Olin kuitenkin ollut työuupumuksen partaalla pitkään. Odotukset ja vaatimukset olivat pitkään olleet kovia. Vajosin erittäin vaikeaan masennukseen, jota yritin korjata sairauslomalla alkoholin liikakäytöllä. Vähitellen työelämä jäi pitkäksi aikaa.

Vaikutuksia nykyhetkeen

Filosofi ja historioitsija Juha Sihvola mainitsi kolme syytä perehtyä historiaan. Historiassa on ajateltu toisin kuin nykyisin, joten menneisyyden tutkiminen opettaa arvioimaan ajatteluamme kriittisesti. Lisäksi historiasta voi oppia erilaisuuden suvaitsemista ja kunnioitusta. Ja kolmanneksi historia voi siis opettaa myötätuntoa inhimillistä haavoittuvuutta kohtaan.

Jälkeenpäin on todettu, että olin aikoinani kauppoja tehdessäni sairastunut maniaan. Olin siis pitänyt itseäni oikeasti erityisen vahvana henkilönä ja minulla oli ollut suuruuskuvitelmia. Olin ratkonut työpaikan ongelmia kuin nero tai yksinvaltias. Olin tuntenut, että minulla on erityisiä kykyjä.

Omat vaikeudet eivät vahvistaneet. Ne rikkoivat rajusti. Huonoilla hetkillä on ollut myös vaikutuksia nykyhetkeen. Aikaa on kulunut, mutta muisto mokasta on yhä mielessä. Minua harmittaa, että ura jäi kesken ja mieleinen työ päättyi. Minua ei olisi siirretty tehtävästä sivuun, koska virhettä ei pidetty niin isona.

Olen ollut rehellinen ja yrittänyt hyväksyä virheet osana elämää. Olen pohtinut miksi moka tapahtui. Työpaikalla oli asioita, jotka altistivat väärille päätöksille. Nyt en sortuisi sattumalta helppoon virheeseen. Välttäisin vastaavan mokan.

Kokemuksesta voin todeta, että jos sattuu moka, kannattaa siis välttää turhia itsesyytöksiä. William Magee totesi, että ihminen joka ei tee virheitä ei tavallisesti tee muutakaan.

Pois Tinderistä ja vaikka runotapahtumaan?

Tämä rakkaus on vanha sauna, pihakaivo ja hiekkatie. Rasvatyynessä meressä kelluva tarjotin täynnä monenlaista konjakkia, suuri kulho suklaavaahtoa. Täysinäinen tukkirekka matkalla etelään. 60-luvun vaaleansinisen pullukkamersun natisevat nahkapenkit, radiossa Elvis, pelteihin raskaana ropiseva sade.

Mobiililaitteen selailusta runojen rustailuun?

Yllä oleva runo on Marjo Isopahkalan kokoelmasta Kumisaapasrakkaus (Sammakko, 2006).

Oli mielenkiintoista saada tietää deittisovelluksia koskevasta muutoksesta. Helsingin Sanomat haastatteli kolmea henkilöä, jotka olivat luopuneet Tinderistä ja löytäneet parempia tapoja tavata kiinnostavia ihmisiä. Eivätkä he ole ainoita, joita paluu vanhan ajan treffikulttuuriin kiehtoo, lehti kertoo.

Luin jo aiemmin joitakin artikkeleita, joissa asiantuntijat arvelivat, että yksi este sopivan kumppanin löytymiselle saattaa piillä juuri nettideittailussa. Deittisovelluksissa asetettavat kriteerit ovat hyvin ulkoisia ja pinnallisia. Odotukset voivat olla välillä melko epärealistisia, asiantuntijat totesivat.

Helsingin Sanomien haastattelemat henkilöt olivat kyllästyneet algoritmien ohjaamaan parileikkiin ja alkaneet etsiä seuraa muualta. ”Tinder on pelattu läpi.” Sellaisia lausahduksia kuulee lehden mukaan nykyään sieltä täältä.

Ihmisiin tutustuu paremmin

Mutta missä ihmisiin sitten voi nykypäivänä helposti tutustua, jos ei seuranhakusovelluksissa?

Yksi nainen tutustuu uusiin ihmisiin tanssiharrastuksen kautta. Hän oli aloittanut paritanssiharrastuksen.

Keski-ikäinen mies puolestaan totesi selanneensa sovellukset läpi. Kokemus opetti, ettei deittisovelluksissa ole hänelle järkeä. Nyt mies etsii parisuhdetta sinkkutapahtumista, joita hän myös järjestää itse pääkaupunkiseudulla.

Nuori nainen puolestaan oli aikoinaan liittynyt Tinderiin, sillä se vaikutti jännältä ja uudelta. Pian nainen huomasi, etteivät hänen ikäisensä vaikuta juuri etsivän deittisovelluksesta pidempiä juttuja saati vakavaa parisuhdetta. Nykyään nainen tapaa ihmisiä lavarunoustapahtumissa. Hän on huomannut, että siellä uusiin ihmisiin tutustuu aivan eri tavalla, koska ihmiset esittävät itse kirjoittamaansa sanataidetta.

Etenkin nuoret aikuiset tuntuvat entistä useammin kyllästyneen deittisovellusten maailmaan ja etsivät kumppaneitaan muualta.

Kaksi helsinkiläistä ei enää jaksanut nykyistä deittikulttuuria. Naiset järjestivät kotonaan seuranhakutapahtuman, joka oli menestys, kertoo HS. Kaksikko kokee, että deittisovellukset ovat vaikuttaneet siihen, etteivät ihmiset uskalla lähestyä toisiaan tosielämässä. Tapahtuma auttaa 20-30-vuotiaita tapaamaan muita sinkkuja. Ensimmäiseen tapahtumaan osallistui noin 30 henkilöä, seuraavaan odotetaan yli 80 ihmistä.

Perinteisempi tapa kohdata

Luin jo aiemmin eräästä artikkelista, että nykyiset deittisovellukset voivat aiheuttaa pettymyksiä. Harva kuulemma kertoo rehellisesti mitä hakee. Osa käyttäjistä kokee, että ihmiset eivät käyttäydy reilusti.

Myös seksuaalikasvattaja ja tietokirjailija Tiina Svensk kertoo Helsingin Sanomissa, että ihmiset fiilistelevät perinteisempää tapaa kohdata ihmisiä. Svensk uskoo, että deittisovellusten yleistyminen on vaikeuttanut toisten lähestymistä tosielämässä. Hän toivoo, että suomalaiset uskaltaisivat rohkeammin mennä toisiaan kohti. ”Vaikka uudesta tuttavuudesta ei tulisi romanttista kumppania, kohtaamiset voivat olla todella arvokkaita”, Svensk sanoo.

Rohkeus tutustua laskenut

Mitä minuun tulee, uskalsin nuorempana erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa aloittaa keskustelun vieraan ihmisen kanssa. Saatoin esimerkiksi olla Helsingin yössä yksin liikkeellä. Joskus pääsin baarirupattelun myötä treffeille, ja joskus tuli uusia tuttuja. Tapasin mielenkiintoisia ihmisiä ja pääsin porukoihin. Pidin treffejä parhaissa ravintoloissa. Treffit johtivat muutaman kerran lyhyeen suhteeseenkin. Mutta on myönnettävä, että minä taisin olla sen ajan deittailija, joka ei hakenut välttämättä mitään vakavampaa. Usein halusin vain hengailla.

Parhaat treffit oli silloin, kun asuin maaseudulla. Varasin koko linja-autoaseman baarin lauantai-iltana kahdelle. Pöydässämme oli valkoinen pöytäliina. Baarinpitäjä tarjoili meille pientä purtavaa ja juotavaa. Treffit meni hyvin. Tapasimme muutaman kerran, mutta suhdetta ei kuitenkaan syttynyt.

Nykyisin voisin mennä lukkoon jos joku tulisi esimerkiksi baarissa juttelemaan. Vaikuttaisin tylyltä, koska en välttämättä keksisi mitään sanottavaa.

Eihän sosiaaliset tapahtumat ole ajan tuhlaamista eikä ihmisiin tutustumisen pidä olla nopeaa ja tehokasta

Itselläni ei ole kokemusta deittisovelluksista ja treffeistäkin on vierähtänyt aikaa. Sinkkutapahtumat eivät minua kuitenkaan houkuttelisi. Paritanssista en jaksaisi niin innostua, koska se vaatisi opettelua. Lavarunoiltaan voisin mennä. Saisi seurata ainutlaatuisia esityksiä. Olisi tilaisuus jakaa ajatuksia ja tunteita. Jos olisi lisäksi niin sanottu kaikille avoin mikrofoni, voisi itsekin nousta lavalle, ja esittää omaa sanataidetta. Jos rohkeutta sellaiseen vain vielä riittäisi.

Yhteenvetona voisi todeta, että tuntuu vieraalta kuinka deittisovellusten yhteydessä puhutaan potentiaalisten kumppanien seulomisesta nopeasti ja tehokkaasti. Tai kuinka ei tarvitse tuhlata aikaa baareissa tai muissa sosiaalisissa tapahtumissa. Ei kai ihmisiin tutustumisen pidä olla vain nopeaa ja tehokasta. Ja eihän sosiaaliset tapahtumat ole ajan tuhlaamista.

Saara Turusen uutuus Finlandia-ehdokkaaksi?

Saara Turusen uutuusromaanin Hyeenan päivät (Tammi, 2024) yhteydessä on keskusteltu jo Finlandia-ehdokkuuksistakin. Jos minulta kysyttäisiin, kyseessä ei kuitenkaan aivan ole Finlandia-palkinnon arvoinen romaani. Sanomalehti Karjalainen on kuitenkin arvioinut, että on huutava vääryys, jos Turusen teos ei nouse tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Miksei jopa voittajaksi.

Turunen ottaa materiaalin omasta elämästä.

Saara Turusen uusin romaani on tarkka ja suorasukainen tarina lapsettomuudesta ja lisääntymisen ristiriitaisuudesta. Uutuuskirja on neljäs osa Turusen autofiktiivisten romaanien sarjassa. Se jatkaa siitä mihin edellinen romaani Järjettömiä asioita (Tammi, 2021) jäi. Luin uutuuden parissa päivässä.

Kirjailija, ohjaaja Saara Turunen, 42, on kertonut haastatteluissa, että halusi kirjoittaa hedelmöityshoidoista ja raskausajasta, koska aiheita ei ole juuri käsitelty fiktiokirjallisuudessa. Hän mietti alkuun, kiinnostaako lapsettomuus tai vanhemmaksi haluaminen ketään. Turunen päätti kirjoittaa lapsen saamisen vaikeudesta, vaikka aiheen intiimiys epäilytti.

Autofiktio vie yleensä mukanaan yksityiseen maailmaan. Se kuitenkin nostaa esille päähenkilön ajatusten ja kokemusten kautta yleisiä ja suuria teemoja.

Mies suhtautuu rennosti tulevaan

Kirjallisuus ei ole sukupuolittunutta. Turusen kirjoja voi lukea mieskin. Hyvä tarina ja esillä olevat teemat koskettavat myös mieslukijaa. Tässä romaanissa voi pohtia muun muassa mitä hedelmöityshoidot ja odotusaika vaativat mieheltä. Kirjaluotsi-kirjallisuusblogissa kirjan arvostelussa todetaan seuraavasti: ”Kertojan ja hänen miehensä välinen dynamiikka on myös kuvattu kiinnostavasti. Mies tuntuu suhtautuvan ihailtavan rennosti ja mutkattomasti kaikkeen eteen tulevaan ja tasapainottaa olemuksellaan kaikesta mahdollisesta hermoilevaan kertojaa. Naista tosin ärsyttää usein se, että mies suhtautuu liian letkeästi asioihin.”

Turunen on haastatteluissa itse suositellut kirjaa kaikille, koska kaikki joutuvat ajattelemaan näitä asioita elämässään ennemmin tai myöhemmin.

Erilaisia tuntemuksia huomiosta

Turunen rakentaa romaaninsa omaelämäkerrallisista aineksista. Tarinaa kerrotaan minä-muodossa. Kertoja ajattelee yhdessä kohtaa tarinaa seuraavasti: ”Pelkään kai, että he luulisivat, että olen yhtä kuin romaaneideni päähenkilö, vaikka niin he varmaankin ajattelevat joka tapauksessa, enkä tiedä miksi taistelen alati tuulimyllyjä vastaan. Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että voisin kertoa oman elämäni asioita. Todellisuudessa en haluasi kertoa mitään yksityistä, minua hävettää katseiden kohteeksi joutuminen. En kuitenkaan osaa keksiä tarinoita avaruusolioista tai menneiden aikojen kuninkaista ja siksi joudun etsimään materiaalia omien kokemusteni kaivosta. Mutta ehkä kirjoitankin juuri voittaakseni häpeän.”

Vielä kirjassaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) kertoja harmitteli, ettei mikään ollut muuttunut hänen esikoiskirjansa ilmestymisen ja sen saaman palkinnon jälkeen. Jos oikein ymmärsin kertojan ajatuksista, hän oli kaivannut enemmän huomiota. Kirja käsittelee taiteilijuutta ja tunnustuksen kaipuuta. Minä-kertoja tarkkailee ympäristöään. Kun erään talon kulmalla nainen tuijottaa häntä, hän miettii johtuko se siitä että nainen on lukenut hänen kirjansa. Kertoja kuitenkin toteaa mielessään: En voi käyttää loppuelämääni nöyristelemällä nurkissa ja janoamalla kiitosta tuntemattomilta ihmisiltä.

Turunen on tunnettu rohkeasta ja suorasta tyylistään.

Saara Turusta pidetään nykykirjallisuuden suunnannäyttäjänä. Järjettömiä asioita oli myynti- ja arvostelumenestys. Varmasti myös uusin teos saa yhtä hyvän vastaanoton. Kirjojen takakansiteksteissä toistuu luonnehdinta: ”suorasukainen romaani”. Kirjoissa on tarkkaa ja kaunistelematonta kuvausta erilaisista asioista, tuntemuksista ja kokemuksista sekä läheisistä ihmisistä.

Uskoisin, että samanlaisia rohkeita, suoria ja rehellisiä dokumenttiromaaneja kiinnostavista aiheista on varmasti moni ihminen kirjoittanut ja lähettänyt kustantamoihinkin, ja saanut vastauksen, ettei teos sovellu kustannusohjelmaan. Moni tarina varmasti ansaitsisi tulla julkaistuksi. Kirjoittajat kokevat, että samalla tavalla kirjan ainekset ovat lähellä ja niistä voi ammentaa kiinnostavasti. Materiaalin voi niin ikään ottaa omasta elämästä.

Onko aineksia Finlandia-palkintoon?

Kirjailija, ohjaaja Saara Turunen pohtii, onko mahdollista omistautua sekä taiteelle että lapselle. Entä voiko olla sekä kiinnostava taiteilija että hyvä äiti? On huomautettava, että tätä miettivät luonnollisesti myös muissa ammateissa olevat naiset.

Hyeenan päivät voi hyvin olla Finlandia-ehdokas. Mutta onko tämän tyyppinen autofiktiivinen teos kuitenkaan Finlandia-palkinnon arvoinen? Autofiktiota on viime vuosina julkaistu paljon. On kuitenkin myönnettävä, etten ole kovin hyvin perillä kaikesta tänä vuonna julkaistusta kotimaisesta kaunokirjallisuudesta.

Hyeenan päivät on näistä neljästä Turusen romaanista selkeästi sellainen, jossa todella tapahtuu. Suosittelen lukemaan kirjan. Se on kiinnostava ja osin jännittäväkin, paikoin humoristinen, ja ennen kaikkea avartava.

Opettavaisia tarinoita: Kysyntää riitti

Totisena pidetty mies oli ollut vuosikausia lipunmyyjänä kiertävässä tivolissa. Se oli ollut nuorena houkutteleva työ miehelle, joka ei halunnut asettua yhteen paikkaan. Vähitellen mies oli kuitenkin alkanut miettiä, voisiko hän myydä jotain muutakin kuin vain lippuja lystinpitoon. Ikääkin oli jo kertynyt.

Hyödyllisiä tavaroita.

Mies otti riskin ja jäi työstä pois. Hän palasi kotikuntaansa ja pystytti torille kojun, josta saisi ostaa jotakin hyödyllistä. Hän alkoi valmistaa jalkineenpoistajia eli kenkärenkejä. Koska ne menivät hyvin kaupaksi, mies laajensi tarjontaa. Kojusta sai vanhoja käsiporia, puukenkiä ja vyölaukkuja.

Mies laajensi toimintaa niin, että pian hänen kojujaan löytyi jokaisen kunnan torilta. Erityisesti hitiksi nousivat avaimenperät. Hän oli hankkinut oikeudet vanhojen pankkien liikemerkkien käyttöön. Erityisen suosittu oli avaimenperä, jossa oli Suomen Yhdyspankin SYP:n logo. Niistä tuli keräilytuotteita.

Tv-ryhmä tuli tekemään juttua erikoisesta kasvuyrityksestä. Toimittaja kysyi mieheltä mikä mahtoi olla erikoisten tuotteiden suosion syy. ”Kyllä se on aitous. Se, että tuotteet tehdään käsin ja kotimaassa”, mies totesi. ”Mitä olet ajatellut tehdä seuraavaksi?” toimittaja kysyi. ”Markkinoille on tulossa lihasäilykkeitä ja valkoisia sukkia”, yrittäjä vastasi.

Firman myynti kasvoi kohisten. Mies perusti myymälöitä ja verkkokaupan.

Menestys alkoi näkyä

Perusilmeinen mies antoi menestyksen näkyä elämässä. Hän hankki talon meren rannalta, osti luksusauton ja pestasi kuskin. Miehestä tuli tuttu näky hienostoravintoloissa. Yhtiön pääkonttori sisustettiin uuteen liikennerakennukseen pääkaupunkiin.

Yrittäjä panosti tuotekehittelyyn ja mainontaan. Televisiossa mainostettiin uusia tuotteita. Sellaisia olivat muun muassa helmitaulu, sinitarra ja 50-luvun tyyliin valmistettu jakkara. Mies harkitsi myös vesisängyn tuomista markkinoille. Hän kuitenkin luopui ajatuksesta koska muisti, että siinä makoilu oli mukavaa.

Vakavailmeisenä pidetty mies keräsi yhä lisää seuraajia sosiaalisessa mediassa. Hän markkinoi siellä uusia tavaroita. Mies lisäsi videoita, joissa näytettiin, kuinka tuotteita valmistettiin ja testattiin. Päivitykset keräsivät sydämiä ja niitä kommentoitiin ihastelevaan sävyyn. Uusista tuotteista kaupaksi kävi erityisesti 1980-luvulta tutut elektroniikkapelit, verkkolippikset ja heavy metal -yhtyeiden julisteet. Yrittäjä painatti julisteita suurella riskillä. Sopimus ulkomaisten levy-yhtiöiden kanssa oli ollut kallis.

Mies lanseerasi myös keittiötarvikekokonaisuuden. Siihen sisältyi kaikkea vihannesraastimista leipälapioon. Erikoista valikoimassa oli se, että keittiötarvikkeissa leipälapiota myöten oli jo ajanpatinaa.

Iso valikoima keittiötarvikkeita.

Kun markkinoille tuli variksenpelätin, se alkoi ilmestyä viljelypalstojen lisäksi kaupunkipihoille, ja syrjäytti suosiossa puutarhatontut.

Kotien etätyöpisteisiin sai hankkia niskan takana hengittävän pomon, joka haisi vanhalta viinalta, taputteli olkapäälle ja kertoi vaimonsa ystävien eriskummallisista harrastuksista. Pomon sai katoamaan, kun siltä kysyi jotain.

Vakava mies perusti orkesterin. Hän ei itse osannut soittaa, mutta houkutteli bändiin tunnettuja muusikoita. Mies rustaili sanoituksia. Bändin biisit pääsivät radiosoittoon, vinyylilevyt myivät ja festivaaliliput varattiin hetkessä loppuun.

Mies oli tyytyväinen aikaansaannoksiinsa ja kiitteli myös onneaan.

Yksinäinen menestyksen keskellä

Menestyksen keskellä kasvavan yhtiön pääjohtaja ja ainoa omistaja oli entistäkin totisempi. Hän oli yksinäinen, koska ei enää juuri uskaltanut luottaa keneenkään. Johtaja päätti kutsua sihteerinsä viettämään iltaa huvilalleen. Sihteeri otti kutsun työtehtävänä. Viiden ruokalajin illallisella keskustelu pyöri työasioissa. Jotakin henkilökohtaisempaakin sivuttiin. Sihteeri kertoi olleensa vielä hetki sitten suhteessa. ”Entä miksi sinä olet vapaa mies?” sihteeri kysyi varovaisesti. ”Monta syytä. Nykyään en edes luota kehenkään”, pomo vastasi. ”Eikö sellainen tee kovin yksinäiseksi?” sihteeri kysyi. ”Olen kaikessa nykyään varovainen”, pomo sanoi. ”Kyllä ihmiset ovat aitoja ja rehellisiä. Uskalla vain heittäytyä”, sihteeri sanoi ja hymyili.

Pomo ja sihteeri kilauttivat samppanjalasejaan. Kun jälkiruoka oli nautittu, pomo kysyi haluaisiko sihteeri vielä jäädä hetkeksi istumaan iltaa. Hän haluaisi näyttää jotakin. ”Voisin jäädäkin, ei minulla ole mihinkään kiire”, sihteeri sanoi. ”Mennään kattoterassille”, pomo sanoi.

Pomo pyysi sihteeriä istumaan. Sitten hän otti kaukosäätimen. Pomo painoi nappulaa, jolloin taustalla alkoi soida klassista musiikkia. Sihteeri katsoi pomoaan yllättyneenä ja ilahtuneena. Hetken päästä pomo painoi toista nappia. Silloin taivaalle ilmestyi revontulia. Sihteeri oli hämmästynyt. Hän ihasteli näkemäänsä. Pomo painoi taas uutta nappia. Revontulet väistyivät ja esiin tuli tähtitaivas. Kun pomo painoi nappia, näkyi taivaalla tähdenlento. ”Mitä toivoit?”, pomo kysyi. ”Eihän sitä saa kertoa”, sihteeri naurahti. ”Minäkin toivoin jotakin. Saa nähdä toteutuuko se”, pomo sanoi.

Pomo pyysi auton ovelle, ja kiitti sihteeriä mukavasta illasta.

Menestystä liiankin kanssa

Yhtiön liikevaihto oli yhä kovemmassa kasvussa, ja tulosta kertyi. Totinen mies alkoi kuitenkin saada tarpeekseen menestyksestä ja makeasta elämästä. Mies luopui yhtiöstä. Hän myi sen tivolilipun hinnalla marttayhdistykselle.

Nykyisin totinen mies tykkää katsella vanhalla kotipaikallaan järvelle, kun sataa. Hän vilvoittelee jalkojaan rantavedessä ja hyräilee perustamansa bändin sovittamia ikivihreitä. Eräänä aamuna mies on hyväntuulinen, sillä sihteeri on tulossa viikonlopuksi hänen luokseen.