Kaveri, jonka luokse olin juuri tullut mopolla, nauroi minulle. Minulla oli ”tossumopossa” eli pienessä Honda Monkeyssa kaksi peiliä, ja päässäni musta umpikypärä visiirillä. Kaveri näki minussa pienen moottoripyöräilijän pienen pienellä prätkällään.
Kuorma-autolla oli mukava ajaa.
Pian kaverin kotitalon pihaan saapui lisää mopoilijoita. Heillä oli uudet, vanhempiensa ostamat ja uusinta vuosimallia olevat, mustat ”Mankit”. Minulla oli monta vuotta vanhempi käytetty punainen mopo, jonka olin ostanut omilla säästöilläni. Mopo maksoi kaksituhatta markkaa.
Minua harmitti, kun mopoon oli sijoittanut kaikki rahansa, ei sillä voinut ajaa kuin yhden kesän, kun oli 15-vuotias. 16-vuotiaana olisi pitänyt olla kevytmoottoripyörä. Äitini kielsi edes haaveilemasta sellaisesta.
Kevytmotskarilla pääsi lujaa
Minulla oli melko pitkä matka lukioon ja mielellään sinne olisi päivittäin päräyttänyt mopolla. Se oli kätevä kulkupeli. Mopolla ajamiselle lukioiässä olisi kuitenkin naurettu. Monella kaverilla oli moottoripyörä.
Sain usein istua takana, kun lähdimme kavereiden kanssa moottoripyörillä jonnekin kauemmas. Kyydissä oleminen kovassa vauhdissa oli hienoa. En enää muista kuinka lujaa kevytmotskarilla pääsi, mutta taisimme me usein ajaa jopa kahdeksaakymppiä.
Nykyisin nuorilla on tuossa iässä mopoautot, jotka ovat moottoripyöriä turvallisempia. Maksiminopeuskin on sama kuin mopoissa. Mopoautoilla nuoret voivat ajella niin pitkään kuin saavat ”oikean” ajokortin. Autokoulukin varmasti on helppo suorittaa, kun autoilusta on kokemusta.
Vaativa inssiajo
Itse ajoin kuorma-autokortin. Muistan inssiajon, jonka jouduin suorittamaan pitkän kaavan mukaan. Kaverit olivat kertoneet, kuinka he inssissä vain ajelivat parikymmentä minuuttia tavallisilla teillä. Minä puolestaan jouduin liikenneharjoitusradalle. Pujottelin, peruuttelin ja pysäköin kuorma-autolla. Lisäksi kun lähdimme liikenteeseen, oli minun tehtävä myös mäkilähtö. Se ei alkuun onnistunut vaan kuorma-auto vain nytkähteli joka yrityksellä. Ajokokeen vastaanottaja oli kuitenkin rauhallinen ja antoi minun tehdä mäkilähtöä muutaman kerran. Huomasin, että yksi asia oli unohtunut. Olin jättänyt yhden seisontajarrun päälle. Kun huomasin tämän, pääsimme eteenpäin.
Tästä hermoilusta huolimatta ajokoe meni läpi ja sain kortin. En kuitenkaan tarvinnut kuorma-autokorttia missään vaiheessa.
Ensimmäinen autoni oli käytettynä ostettu pieni Renault eli Tipparellu. Siinä oli kestämistä. Auto jätti välille monta kertaa ja kavereideni piti usein tulla apuun. Talvella auto piti usein ajaa parkkihalliin sulamaan, moottori ei kovilla pakkasilla tahtonut toimia.
Kortille ei ollut käyttöä
Lopulta, parikymmentä vuotta myöhemmin, minulta vietiin koko ajokortti. Syynä oli liiallinen alkoholinkäyttö. Tieto tästä oli mennyt lääkäriltä poliisille. Olin masennuksen vuoksi psykiatrisen avohoidon piirissä.
En ollut ajanut enää kymmeneen vuoteen enkä tarvinnut korttia ollenkaan, joten siitä luopuminen ei harmittanut. Kävin viemässä kortin poliisilaitokselle.
Monelle kortin menettäminen esimerkiksi korkean iän vuoksi on vaikea paikka. Kun asuin maaseudulla huomasin kuinka oma auto oli vanhemmilla miehillä tarpeen. Heidän piti päästä sivukyliltä hoitamaan asioita kirkonkylälle, ja tapaamaan toisiaan kahvilaan.
Esseeblogi 