Kategoria: Yleinen

Kodin siivous – kauneutta ja häpeää

On siivouspäivä. Tunnelma on tällä kertaa rauhallinen. Koti näyttää ennen siivouksen aloittamista melko siistiltä. Työ ei tällä kertaa ole iso. Mielentila on kuitenkin innostuneen sijaan vastahakoinen. Kodin siivous on velvollisuus ja rituaali. Minulla siivoukseen liittyy myös kauneus, rauha ja häpeä.

Aloittamisen vaikeus. (Ei sisältöyhteistyötä.)

Siivoaminen on myös mielen järjestämistä. Tavaroiden järjestäminen heijastaa sisäistä järjestystä. Ajatusten harjaantuminen tapahtuu työn mukana. Siivoaminen on minulle myös tapa ottaa haltuun oma elämäntilanne.

Muutin viime syksynä uuteen asuntoon. Muuton myötä kaikki meni uusiksi. Vein paljon kaikenlaista tavaraa pois – myös erilaiset arkistoidut paperit, jotka pitivät sisällään muistoja saivat mennä. Koska uusi kotini on pienempi, mahtui olohuoneeseen vain kolmasosa rakkaasta ja tärkeästä kirjakokoelmastani.

Otin kuitenkin mukaan kauniin syysaiheisen taulun. Sain taulun aikoinaan, kun olin kokenut loppuun palamisen. Taiteilija toivoi tuolloin, että taideteos voisi tuoda minulle kotona rauhoittavaa tunnelmaa. Nyt se on päässyt taas seinälle.

Siivoamisen flow

Olen lukenut, että kodin siivous kannattaa aloittaa puhtaimmista alueista ja edetä kohti likaisimpia, jotta siivous olisi tehokasta ja aikaa säästävää.

Aloitan ohjeiden mukaisesti järjestämisestä eli tavaroiden keräämisellä paikoilleen. Sitten pyyhin pölyt, moppaan lattiat, siistin keittiön ja puhdistan kylpyhuoneen. Pyyhin kosteilla ja kuivilla siivousliinoilla. Suihkutan puhdistusainetta. Saan aikaan kiiltoa ja raikkautta.

Siivoamisessa tulee se hieno hetki, jolloin työ muuttuu vastenmielisestä meditatiiviseksi. Siivoaminen on myös tapa pysähtyä. Minulle palkitsevia hetkiä ovat pölyttömät pöydät, puhtaat keittiöntasot ja säihkyvä kylpyhuone.

Siivouksen jälkeinen hetki

Joskus siivotessa voi tuntea jopa häpeää, ja mielen voi vallata voimakas itsekontrolli. Sitä haluaisi, että koti olisi pelkistetyn kaunis, aina siisti ja rauhallinen – miksei myös vieraanvarainenkin.

Siivoustyyli varmasti kertoo minusta jotain. Siivoan mahdollisimman nopeasti, mutta en varmaankaan kovin tehokkaasti. Minulle siivoaminen on myös tapa pitää kiinni arjen rytmistä. Joskus kotona on ollut vastenmielinen epäjärjestys.

Tänään tunnen taas ison siivoustyön jälkeen, miten oma mieli on muuttunut rauhallisemmaksi. Mielen täyttää pieni, hiljainen voiton tunne.

Sanon itselleni: jos nyt täytyisi aloittaa sama urakka, en jaksaisi aloittaa.

Pieniä lupauksia ja uskoa parempaan

Vuoden vaihtuessa huomaan ajattelevani samoja asioita kuin moni muukin suomalainen: mitä jos alkava vuosi olisi edes hieman parempi kuin mennyt vuosi? Tutkimuksen mukaan joka neljäs meistä uskoo niin – ja huomaan kuuluvani siihen joukkoon.

Poutapäiviä.

MTV Uutisten teettämän kyselyn kaikista vastaajista 27 prosenttia arvioi, että vuosi 2026 tulee olemaan omalla kohdalla parempi kuin kulunut vuosi. Suurin osa (53%) ennakoi oman elämänmenon jatkuvan samanlaisena ja 12 prosenttia sanoi uudesta vuodesta tulevan kulunutta vuotta huonompi.

Maailmantilanne synkistää

Kyselyn tuloksissa näkyy halu parempaan tulevaisuuteen pitkän taloudellisen epävarmuuden jälkeen. Ihmiset ovat vähän hämmentyneessä tilassa ja odotetaan, mitä tästä oikein tulee, tutkimusyhtiöstä kommentoidaan.

Monelle kulunut vuosi on ollut kohtuuton. Elämä on saattanut muuttua äkisti esimerkiksi silloin, kun on yllättäen jäänyt ilman työtä. Mietin muun muassa sitä, mistä hyvinvointialueilta irtisanotut hoitajat voivat löytää oman alansa työtä. Työllisyystilanne on vaikea alalla kuin alalla. Korkeakoulutettujen työhön kohdistuu nykyisin suuria epävarmuuksia.

Pääministeri totesi uudenvuoden tervehdyksessään, että uusia säästöjä voidaan yhä tehdä. Hän kuvailee talouden tilannetta vakavaksi, mutta ei toivottomaksi.

Ylen haastattelema pääekonomisti puolestaan kritisoi liiallista pessimismiä ja uskoo, että ensi vuodesta tulee parempi, koska lähtötaso on matala ja kotitalouksien ostovoima on paranemassa. ”Kuluttajien luottamus on ollut jo niin pitkään pakkasella, että on syytäkin olettaa, että kyllä talous ja työllisyys tästä nousee. Myös kansainvälinen talousnäkymä on kohtuullinen.”

Maailmantilanne kuitenkin synkistää suomalaisia. Suurin osa kyselyn vastaajista uskoo, että alkava vuosi on tätäkin vuotta huonompi maailmalla.

Ilman suuria lupauksia

Itse vietin tämän syksyn sairaalassa, ja sen jälkeen tapahtui suuri muutos, kun muutin toiseen kaupunkiin. Kulunut vuosi oli sellainen, joka ei kysynyt lupaa. Vanhat vaivat, kuten uupumus, äityivät uudelleen, asettaen lievästi sanottuna haasteita nakertaen elämänlaatua ja hankaloittaen arkea.

Uudesta vuodesta en odota suuria, vaan suunnittelen pieniä mahdollisia asioita. Ei tarvitse olla ”uusi minä” vaan ”hieman vähemmän eksyksissä oleva minä.”

Omien kokemusteni pohjalta, voin antaa vinkin, että suurten lupausten sijaan, pienet askeleet ovat usein niitä, jotka oikeasti vievät eteenpäin. Ja toinen; pyydä apua, ennen kuin olet aivan loppu. Se ei ole heikkoutta vaan viisautta.

En ole varma, olenko optimisti vai vain toiveikas realisti, mutta päätän silti kuulua siihen neljännekseen, joka uskoo parempaan.

Joulutarina: Janoinen kuusikauppias

Yksin asunut äitini ei enää eläkepäivillään kokenut tarpeelliseksi hankkia suurta joulukuusta. Sen sijaan hän loi joka vuosi pienen, kauniin asetelman havunoksista. Lattialla seisoi kirkas, kuutionmuotoinen lasimaljakko, johon hän asetteli havuja ja niiden ympärille sirot jouluvalot. Muutama pieni joulupallo viimeisteli kokonaisuuden. Se riitti hänelle – ja se riitti joululle.

Kauniita kuusenoksia.

Eräänä jouluna äitini pyysi isoveljeäni käymään kysymässä joltakin kuusikauppiaalta, olisiko tällä antaa muutama ylimääräinen oksa.

Veljeni ajoi aatonaaton iltapäivänä erään marketin parkkipaikalle, ja asteli kuusikauppiaan luokse. Hän esitti asiansa. Mies näytti hetken hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi sitten: ”Kyllä se onnistuu.”

Veljeni kysyi, mitä oksat maksaisivat. Kuusikauppias pudisti päätään.

”Ei mitään. Mutta jos voisit tuoda kaupasta pullon vissyä. On niin kova jano. En ole päässyt tästä mihinkään koko päivänä, enkä ole saanut mitään juotavaa”, mies sanoi.

Veljeni kävi marketissa. Hän palasi kuuden pullon vissypakkauksen ja suklaalevyn kanssa.

Kuusikauppiaan silmät kostuivat – ehkä kiitollisuudesta, ehkä helpotuksesta, ehkä siitä, että joku näki hänet.

Kun saavuin aattoaamuna äitini luo, olohuoneessa loisti erityisen kaunis, helkkyvä asetelma. Tiesin, että jokaisessa oksassa oli mukana pieni hetki hyvyyttä: äidin toive, veljeni ele ja janoisen kuusikauppiaan lämmin kiitos.

Joulun pieniä mokia ja suuria toiveita

Muistan kuinka eräänä jouluna petyin, kun kinkkua ei saanutkaan ottaa aattoaamuna. Yhdelle joululahjalle ei puolestaan ollut käyttöä. Lapsuuden jouluista puolestaan on vain lämpöisiä muistoja. Yksi sellainen on jopa se, kuinka minunkin oli aina osallistuttava joulusiivoukseen. Joulut olivat pienimuotoisia. Pettymyksiä ei lapsena koettu. Tunnettiin iloa ja kiitollisuutta.

Joulupuu on rakennettu.

Äitini siivosi kotiamme aina työpäiviensä jälkeen kahden viikon ajan ennen joulua. Myös minun piti osallistua siivoustehtäviin. Minut esimerkiksi käskettiin pesutupaan pesemään mattoja. Pesutupa oli kerrostalolähiömme viereisessä talossa. Mattoja oli lapsen raskasta kantaa. Matot olivat lattialla vedessä ja pesuaineessa, ja jynssäsimme niitä kaikin voimin harjalla.

Äitini oli yksinhuoltaja. Jouluaattoina isäni ajoi pitkän matkan meidän luonamme käymään. Hän toi kuusen alle paketteja, ja jäi myös puurolle.

Lapsena jouluruuista ei maistunut sekametelisoppa. Ihmettelin, kuinka muut pystyivät laittamaan tuota, ei niin houkuttelevaa, soppaa riisipuuroon. Manteleita äiti oli laittanut puuroon useampia, jotta kaikki saisivat mantelin.

Iltaisin meillä oli isoveljeni kanssa tapana katsella ikkunasta, oliko liikkeellä joulupukkeja, jotka olivat menossa meidän taloihin.

Kasettisoittimessa soi 1970-luvulla levytetty joululaulualbumi. Lauluissa oli harras tunnelma. Muistan kuinka ollessani koulussa toisella luokalla en muistanut ulkoa Arkihuolesi kaikki heitä -laulun kaikkia sanoja, ja jouduin jäämään pänttäämään niitä koulun jälkeen.

Lahjalle ei ollut käyttöä

Nuorena aikuisena vietin erään joulun tyttöystäväni luona. Oli tyrmistyttävä pettymys, kun kinkkuun ei saanutkaan koskea aamulla jouluaattona. Minä olin jo menossa vesi kielellä keittiöön, mutta minulle sanottiin, että kinkkua on tarjolla vasta illalla jouluaterialla. Minä olin kotonani tottunut siihen, että kinkkua sai laittaa joululimpun päälle jo aamupäivän riisipuurolla.

Lahjaksi tyttöystävä oli hankkinut yhteiset liput Mestarit Areenalla -konserttiin seuraavana kesänä. Ikävä kyllä emme olleet enää tuolloin tyttöystävän kanssa yhdessä, ja liput jäivät käyttämättä.

Joulun merkitys

Tämä joulu on minulle erilainen kuin tavallisesti. Olen muuttanut uuteen kaupunkiin, ja pienen elämäntilanteen muutoksen vuoksi vietän joulua yksin.

Joululla on kuitenkin tänäkin vuonna iso merkitys. Saan nauttia jouluaaton tunnelmasta. Joulumusiikki soi radiossa, katson joulurauhan julistuksen puolilta päivin, ja illalla pääsen valmiiseen joulupöytään.

Suurimmat joulutoiveet

Jouluun liittyy toiveita. Tässä ajassa toiveet ovat suuria ja niitä on paljon. Monet ovat vaikeuksien keskellä. Toivon kaikille mahdollisimman hyvää joulumieltä. Toivon, että jouluna voisimme hiljentyä, ja tuntea myötätuntoa ja kiitollisuutta.

Unelmat ovat tänäkin jouluna myös maailmantilanteeseen liittyviä.

Laulun sanoin: ”Näin pääsimme jouluun, on valkea maa. Vaan meillä niin paljon on toivottavaa. Me pääsimme jouluun, se takaako sen. Että maailma kerran ois onnellinen.”

Hyvää ja rauhallista joulua.

Maailmantilanne silloin ennen ja nyt

Kokoonnuimme vanhojen koulukavereiden kanssa glögille viihtyisään ravintolaan Helsingissä. Koolla oli luokkatovereita peruskoulun ala-asteen ajoilta. Glögin sijasta nautimme enemmänkin baarin monipuolisesta olut- ja viinivalikoimasta. Vaihdoimme kuulumisia, ja muistelimme kouluaikoja.

Pääsimme aivan uusiin koulutiloihin.

Eräs kaveri totesi, että me olemme jotakin enemmän kuin ainoastaan vuosiluokka. Meitä yhdisti aikanaan se, että siirryimme ala-asteen viimeiselle luokalle juuri rakennettuun uuteen kouluun. Tuntui, että meillä on vahva side, ja että olemme aivan erityinen meidän luokka. Ja yhtenäisyys on säilynyt.

Nyt kuudes luokka oli koolla taas. Edellisen kerran kokoonnuimme vuotta aiemmin. Kaikkihan eivät pääse tapaamisiin mukaan menojen ja esteiden vuoksi, mutta meistä paikalla olevista otettiin yhteiskuva someryhmään, joka keräsi kommentteja. ”Aika nuorekkaita setämiehiä”, eräs kaveri heitti.

Läikytin kaljaa

Minulle käy silloin tällöin niin, että alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Nyt tilasin tiskillä alkoholittoman oluen, ja se kaadettiin tukevan tuopin sijasta hyvin siroon jalalliseen lasiin, ja vieläpä aivan piripintaan. Otin lasista kaksin käsin kiinni, ja sain sen vietyä hyvin varoen pöytään.

Kavereita alkoi tulla enemmän, ja mietimme, että baarin yläkerrassa voisi olla isompi pöytä. Minä tuskailin miten saan vietyä olutlasin ylös kierreportaita. Päätin yrittää. Kun lähdin nousemaan portaita ylös, muut kaverit tulivat jo alaspäin ja sanoivat, että käänny vain takaisin, ei siellä olekaan tilaa.

Minulla kädet vapisivat niin, että kalja läikkyi jo pahasti lasista. Joku nainen tuli samassa portaita alas, säikähti pahemman kerran, ja hyppäsi nopeasti sivuun. Koulukaveri onnekseni hoksasi tilanteen. Nainen otti lasini, ja vei sen pöytään. Pahoittelin ja kiitin. Sanoin, että käsissä on tällaista vapinaa, ja se hävettää.

Saimme ison pyöreän pöydän, joka sopi minulle erinomaisesti, koska sen ääressä kuulin kaikkia kavereita selvästi. Olen tullut huonokuuloiseksi eikä kuulolaitteistakaan ole ollut hyötyä. Minun on ollut jopa vaikeaa osallistua keskusteluihin. Mutta nyt aiemmin viikolla säädetyt kuulokojeet toimivat.

Maailmantilanne tuohon aikaan

Muistan kuinka talvi tuolloin kuudennella luokalla oli erityisen kylmä. Siitä huolimatta ajoin hirmupakkasissa joka päivä pyörällä koulumatkat.

Olimme luovia lapsia, ja opettajat antoivat luovuudelle tilaa. Esimerkiksi kuvaamataidossa oli tunteja, jolloin jokainen sai vuorollaan olla opettajana ja päättää mitä tänään tehdään. Minun vuorollani tehtiin askartelukartongista singlelevyn kannet. Bändin ja sinkkubiisin nimen sai keksiä itse.

Saimme myös katsoa kesken tunnin urheilun arvokisoja televisiosta.

Elimme tuohon aikaan jännittyneessä maailmantilanteessa. En muista missä yhteydessä saimme kuunnella uutta musiikkia liikuntasalissa, mutta se on jäänyt mieleen kuinka pompimme Europe-yhtyeen hitin ”The Final Countdown” tahdissa. Koska me luimme ensimmäisenä kielenä ruotsia, emme varmaankaan ymmärtäneet kappaleen sanomaa. Biisi kun ei kerro vain avaruusmatkasta, vaan on metaforinen tarina ihmiskunnan ja yksilön siirtymisestä tuntemattomaan, kohti uusia mahdollisuuksia ja muutosta.

Kirjoitimme näytelmiä, joita esitimme muille koululuokille liikuntasalissa. Yhdessä näytelmässä kuvattiin toiveikkaasti kylmän sodan jännitteiden lieventymistä. Näytelmässä Ronald Reagan ja Mihail Gorbatšov tapaavat Helsingissä. Suurvaltojen johtajat solmivat sopimuksen, jossa kaikista kiistakohdista on päästy sopimukseen, ja jonka myötä kylmä sota päättyy.

Kylmä sota päättyi viisi vuotta myöhemmin.

Keskustelut kirjaksi

Olemme pohtineet, että kaveruudesta saisi paitsi viihdyttävän myös syvällisen kirjan. Teos kuvaisi kuinka koulukavereiden vuosittaisissa tapaamisissa pohditaan elämää, maailmaa ja sen muutosta, yhteiskuntaa ja tulevaisuutta.

Elämme taas ajassa, jossa maailmantilanne on jännittynyt. Aikanaan koululaisenakin tunsi olevansa perillä asioista, mutta ei se varjostanut arkea.

Ensi vuonna vuosiluokkamme täyttää pyöreitä vuosia. Olemme jo aloittaneet suunnittelun isommista bileistä.