Yksin asunut äitini ei enää eläkepäivillään kokenut tarpeelliseksi hankkia suurta joulukuusta. Sen sijaan hän loi joka vuosi pienen, kauniin asetelman havunoksista. Lattialla seisoi kirkas, kuutionmuotoinen lasimaljakko, johon hän asetteli havuja ja niiden ympärille sirot jouluvalot. Muutama pieni joulupallo viimeisteli kokonaisuuden. Se riitti hänelle – ja se riitti joululle.
Kauniita kuusenoksia.
Eräänä jouluna äitini pyysi isoveljeäni käymään kysymässä joltakin kuusikauppiaalta, olisiko tällä antaa muutama ylimääräinen oksa.
Veljeni ajoi aatonaaton iltapäivänä erään marketin parkkipaikalle, ja asteli kuusikauppiaan luokse. Hän esitti asiansa. Mies näytti hetken hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi sitten: ”Kyllä se onnistuu.”
Veljeni kysyi, mitä oksat maksaisivat. Kuusikauppias pudisti päätään.
”Ei mitään. Mutta jos voisit tuoda kaupasta pullon vissyä. On niin kova jano. En ole päässyt tästä mihinkään koko päivänä, enkä ole saanut mitään juotavaa”, mies sanoi.
Veljeni kävi marketissa. Hän palasi kuuden pullon vissypakkauksen ja suklaalevyn kanssa.
Kuusikauppiaan silmät kostuivat – ehkä kiitollisuudesta, ehkä helpotuksesta, ehkä siitä, että joku näki hänet.
Kun saavuin aattoaamuna äitini luo, olohuoneessa loisti erityisen kaunis, helkkyvä asetelma. Tiesin, että jokaisessa oksassa oli mukana pieni hetki hyvyyttä: äidin toive, veljeni ele ja janoisen kuusikauppiaan lämmin kiitos.
Muistan kuinka eräänä jouluna petyin, kun kinkkua ei saanutkaan ottaa aattoaamuna. Yhdelle joululahjalle ei puolestaan ollut käyttöä. Lapsuuden jouluista puolestaan on vain lämpöisiä muistoja. Yksi sellainen on jopa se, kuinka minunkin oli aina osallistuttava joulusiivoukseen. Joulut olivat pienimuotoisia. Pettymyksiä ei lapsena koettu. Tunnettiin iloa ja kiitollisuutta.
Joulupuu on rakennettu.
Äitini siivosi kotiamme aina työpäiviensä jälkeen kahden viikon ajan ennen joulua. Myös minun piti osallistua siivoustehtäviin. Minut esimerkiksi käskettiin pesutupaan pesemään mattoja. Pesutupa oli kerrostalolähiömme viereisessä talossa. Mattoja oli lapsen raskasta kantaa. Matot olivat lattialla vedessä ja pesuaineessa, ja jynssäsimme niitä kaikin voimin harjalla.
Äitini oli yksinhuoltaja. Jouluaattoina isäni ajoi pitkän matkan meidän luonamme käymään. Hän toi kuusen alle paketteja, ja jäi myös puurolle.
Lapsena jouluruuista ei maistunut sekametelisoppa. Ihmettelin, kuinka muut pystyivät laittamaan tuota, ei niin houkuttelevaa, soppaa riisipuuroon. Manteleita äiti oli laittanut puuroon useampia, jotta kaikki saisivat mantelin.
Iltaisin meillä oli isoveljeni kanssa tapana katsella ikkunasta, oliko liikkeellä joulupukkeja, jotka olivat menossa meidän taloihin.
Kasettisoittimessa soi 1970-luvulla levytetty joululaulualbumi. Lauluissa oli harras tunnelma. Muistan kuinka ollessani koulussa toisella luokalla en muistanut ulkoa Arkihuolesi kaikki heitä -laulun kaikkia sanoja, ja jouduin jäämään pänttäämään niitä koulun jälkeen.
Lahjalle ei ollut käyttöä
Nuorena aikuisena vietin erään joulun tyttöystäväni luona. Oli tyrmistyttävä pettymys, kun kinkkuun ei saanutkaan koskea aamulla jouluaattona. Minä olin jo menossa vesi kielellä keittiöön, mutta minulle sanottiin, että kinkkua on tarjolla vasta illalla jouluaterialla. Minä olin kotonani tottunut siihen, että kinkkua sai laittaa joululimpun päälle jo aamupäivän riisipuurolla.
Lahjaksi tyttöystävä oli hankkinut yhteiset liput Mestarit Areenalla -konserttiin seuraavana kesänä. Ikävä kyllä emme olleet enää tuolloin tyttöystävän kanssa yhdessä, ja liput jäivät käyttämättä.
Joulun merkitys
Tämä joulu on minulle erilainen kuin tavallisesti. Olen muuttanut uuteen kaupunkiin, ja pienen elämäntilanteen muutoksen vuoksi vietän joulua yksin.
Joululla on kuitenkin tänäkin vuonna iso merkitys. Saan nauttia jouluaaton tunnelmasta. Joulumusiikki soi radiossa, katson joulurauhan julistuksen puolilta päivin, ja illalla pääsen valmiiseen joulupöytään.
Suurimmat joulutoiveet
Jouluun liittyy toiveita. Tässä ajassa toiveet ovat suuria ja niitä on paljon. Monet ovat vaikeuksien keskellä. Toivon kaikille mahdollisimman hyvää joulumieltä. Toivon, että jouluna voisimme hiljentyä, ja tuntea myötätuntoa ja kiitollisuutta.
Unelmat ovat tänäkin jouluna myös maailmantilanteeseen liittyviä.
Laulun sanoin: ”Näin pääsimme jouluun, on valkea maa. Vaan meillä niin paljon on toivottavaa. Me pääsimme jouluun, se takaako sen. Että maailma kerran ois onnellinen.”
Kokoonnuimme vanhojen koulukavereiden kanssa glögille viihtyisään ravintolaan Helsingissä. Koolla oli luokkatovereita peruskoulun ala-asteen ajoilta. Glögin sijasta nautimme enemmänkin baarin monipuolisesta olut- ja viinivalikoimasta. Vaihdoimme kuulumisia, ja muistelimme kouluaikoja.
Pääsimme aivan uusiin koulutiloihin.
Eräs kaveri totesi, että me olemme jotakin enemmän kuin ainoastaan vuosiluokka. Meitä yhdisti aikanaan se, että siirryimme ala-asteen viimeiselle luokalle juuri rakennettuun uuteen kouluun. Tuntui, että meillä on vahva side, ja että olemme aivan erityinen meidän luokka. Ja yhtenäisyys on säilynyt.
Nyt kuudes luokka oli koolla taas. Edellisen kerran kokoonnuimme vuotta aiemmin. Kaikkihan eivät pääse tapaamisiin mukaan menojen ja esteiden vuoksi, mutta meistä paikalla olevista otettiin yhteiskuva someryhmään, joka keräsi kommentteja. ”Aika nuorekkaita setämiehiä”, eräs kaveri heitti.
Läikytin kaljaa
Minulle käy silloin tällöin niin, että alan jännittää sosiaalisissa tilanteissa. Nyt tilasin tiskillä alkoholittoman oluen, ja se kaadettiin tukevan tuopin sijasta hyvin siroon jalalliseen lasiin, ja vieläpä aivan piripintaan. Otin lasista kaksin käsin kiinni, ja sain sen vietyä hyvin varoen pöytään.
Kavereita alkoi tulla enemmän, ja mietimme, että baarin yläkerrassa voisi olla isompi pöytä. Minä tuskailin miten saan vietyä olutlasin ylös kierreportaita. Päätin yrittää. Kun lähdin nousemaan portaita ylös, muut kaverit tulivat jo alaspäin ja sanoivat, että käänny vain takaisin, ei siellä olekaan tilaa.
Minulla kädet vapisivat niin, että kalja läikkyi jo pahasti lasista. Joku nainen tuli samassa portaita alas, säikähti pahemman kerran, ja hyppäsi nopeasti sivuun. Koulukaveri onnekseni hoksasi tilanteen. Nainen otti lasini, ja vei sen pöytään. Pahoittelin ja kiitin. Sanoin, että käsissä on tällaista vapinaa, ja se hävettää.
Saimme ison pyöreän pöydän, joka sopi minulle erinomaisesti, koska sen ääressä kuulin kaikkia kavereita selvästi. Olen tullut huonokuuloiseksi eikä kuulolaitteistakaan ole ollut hyötyä. Minun on ollut jopa vaikeaa osallistua keskusteluihin. Mutta nyt aiemmin viikolla säädetyt kuulokojeet toimivat.
Maailmantilanne tuohon aikaan
Muistan kuinka talvi tuolloin kuudennella luokalla oli erityisen kylmä. Siitä huolimatta ajoin hirmupakkasissa joka päivä pyörällä koulumatkat.
Olimme luovia lapsia, ja opettajat antoivat luovuudelle tilaa. Esimerkiksi kuvaamataidossa oli tunteja, jolloin jokainen sai vuorollaan olla opettajana ja päättää mitä tänään tehdään. Minun vuorollani tehtiin askartelukartongista singlelevyn kannet. Bändin ja sinkkubiisin nimen sai keksiä itse.
Saimme myös katsoa kesken tunnin urheilun arvokisoja televisiosta.
Elimme tuohon aikaan jännittyneessä maailmantilanteessa. En muista missä yhteydessä saimme kuunnella uutta musiikkia liikuntasalissa, mutta se on jäänyt mieleen kuinka pompimme Europe-yhtyeen hitin ”The Final Countdown” tahdissa. Koska me luimme ensimmäisenä kielenä ruotsia, emme varmaankaan ymmärtäneet kappaleen sanomaa. Biisi kun ei kerro vain avaruusmatkasta, vaan on metaforinen tarina ihmiskunnan ja yksilön siirtymisestä tuntemattomaan, kohti uusia mahdollisuuksia ja muutosta.
Kirjoitimme näytelmiä, joita esitimme muille koululuokille liikuntasalissa. Yhdessä näytelmässä kuvattiin toiveikkaasti kylmän sodan jännitteiden lieventymistä. Näytelmässä Ronald Reagan ja Mihail Gorbatšov tapaavat Helsingissä. Suurvaltojen johtajat solmivat sopimuksen, jossa kaikista kiistakohdista on päästy sopimukseen, ja jonka myötä kylmä sota päättyy.
Kylmä sota päättyi viisi vuotta myöhemmin.
Keskustelut kirjaksi
Olemme pohtineet, että kaveruudesta saisi paitsi viihdyttävän myös syvällisen kirjan. Teos kuvaisi kuinka koulukavereiden vuosittaisissa tapaamisissa pohditaan elämää, maailmaa ja sen muutosta, yhteiskuntaa ja tulevaisuutta.
Elämme taas ajassa, jossa maailmantilanne on jännittynyt. Aikanaan koululaisenakin tunsi olevansa perillä asioista, mutta ei se varjostanut arkea.
Ensi vuonna vuosiluokkamme täyttää pyöreitä vuosia. Olemme jo aloittaneet suunnittelun isommista bileistä.
Kirja-arvio: Juha Vuorisen huippusuositun Juoppohullun päiväkirja -kirjasarjan kuudennessa osassa päähenkilö, entinen rapajuoppo Juha Berg, on nyt päälle viisikymppinen huolehtiva isä, joka on ollut raittiina jo toistakymmentä vuotta. Mies on elämän viisastuttama, mutta kohtaa aivan uudenlaisia haasteita.
Kannen suunnittelija: Mika Sammelvehrä.
Juha Vuorinen: Raivoraitis – Juoppohullun päiväkirja osa 6 (Bazar Kustannus, 2025) 399 sivua.
Juhan ja Sirpa-vaimon jälkipolvi lentää pesästä ja aiheuttaa vähitellen huolta isässä. Juha joutuu kohtaamaan oman alkoholin täyttämän menneisyytensä haamut, kun oma tytär ajautuu vaarallisille vesille päihdekokeilujensa vuoksi. Perheessä on potentiaalinen päihdeongelma, ja Juha yrittää tehdä kaikkensa suojellakseen tytärtään ja saadakseen tilanteen hallintaan.
Juoppohullun päiväkirja -kirjasarjan ensimmäisestä osasta on kulunut jo yli neljännesvuosisata. Ensimmäisessä osassa Juha Berg on kolmekymppinen rapajuoppo Helsingin Kalliosta. Nyt hän on elämän varrella etenkin itsestään oppinut, raitis päälle viisikymppinen mies, joka ajaa taksia Stadin kaduilla.
Kirja myös koskettaa
Juoppis -kirjasarja tunnetaan räävittömästä huumoristaan, mutta taustalla vaikuttaa inhimillinen pohjavire. Myös Raivoraitis on hykerryttävän hauska, mutta lisäksi se on monivivahteinen. Romaanissa on monia kohtia, joita jäin lukiessani aina hetkeksi mietiskelemään.
Juha yrittää nauttia seesteisemmästä elämästä, mutta joutuu kohtaamaan uusia haasteita – selvänä. Koukuttavassa tarinassa on jopa koskettavaa haurautta.
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat nauraneet ja nieleskelleet hulvattoman kirjasarjan aiempien osien parissa. Erityisen hyvin kirja sopii niille, jotka ovat Juha Bergin kanssa samoilla ikävuosilla – vaikka oma elämäntilanne ei sentään yhtä mutkikas olisikaan.
Kirjaan voivat tarttua nekin, jotka eivät ole aiempia osia lukeneet. Juhan railakas menneisyys, ja sen vaikutukset nykyisyyteen tulevat esille tarinassa.
Kaikki ei ole muuttunut
Juhan mieltä painaa kiihtyvä ajan viisari. Mies osaa silti koheltaa ja kompuroida edelleen. Myös tärkeät ystävät Mikael ja Kristian pitävät huolen siitä, että vauhtia riittää. Mikael esimerkiksi on ryhtynyt toimimaan eläinten puolesta.
”Mikael on myös alkanut saarnata eläimille. Se menee usein aamusella Kauppatorille silakkapussin kanssa ja yllyttää lokkeja kakkimaan ihmisten torikahvien sekaan.”
On myös hauskaa seurata, kuinka Juhasta tulee yhtäkkiä niin tunnettu, että jopa ulkomaalaiset haluavat hänen kanssaan samaan kuvaan.
Voiko olla oma itsensä?
Juhalla on menossa vaikea elämänvaihe, joka on ”sellainen toivon ja huolen sekasotku”. Hän hakee apua muun muassa tutulta astrologilta. Tämä ei ole tuntea tapojaan parantanutta Juhaa, joka pyytää häneltä anteeksi yhtä vuosien takaista sikailuaan.
”Mut en ollut silloin oma itseni. Itse asiassa sanopas astrologina, voiko kukaan koskaan sanoa olevansa oma itsensä”, Juha kysyy. Astrologi Tähtinen on ihmeissään kysymyksestä. Hän toteaa, ettei astrologinen tähtikartta kerro mitään sinusta, mutta se kertoo kaiken siitä, millaiseksi sinun pitäisi kasvaa.
Romaanissa on siis myös opetus: Jokaisessa meissä on kasvunvaraa.
Uuden kirjan syksyllä julkaissut Juha Vuorinen kertoo Esseeblogin haastattelussa miten kirjailijuus on muuttunut hänen kirjailijanuransa varrella. Menestyskirjailija pohtii myös kirjallisuuden haasteellista nykytilannetta. Hän kertoo lisäksi kuinka luovan työn tekijän on usein vaikeaa pitää vapaa-aikaa.
Kirjailija ja Hilma-koira. Kuva: Jetro Stavén
Juha Vuorisen huippusuositun Juoppohullun päiväkirja -kirjasarjan ensimmäinen osa ilmestyi reilut neljännesvuosisata sitten. Kulttiklassikon maineessa olevan sarjan kuudes osa Raivoraitis julkaistiin tänä syksynä.
Miten kirjailijuus on muuttunut kirjasarjan alkuajoista?
”Minun tapauksessani luonnollisesti valtavasti, koska enhän alun perinkään edes halunnut tai aikonut kirjailijaksi, vaan netissä julkaistu Juoppis veti minut siihen työhön väkisin”, Vuorinen sanoo.
”En usko varsinaisen kirjailijan työn muuttuneen juurikaan. Kirjan luominen on aivan samanlaista kuin se on ollut ennenkin. Ainoa isompi muutos ainakin minun kohdallani liittyy äänikirjoihin. Pyrin jo kirjoittaessa miettimään, miltä tämä kuulostaa ääneen luettuna versiona. Olen aina kirjoittanut paljon voimakkaita repliikkejä, joten enemmän se on sellaista sovittelua, ettei kuulijalle jää epäselväksi, kuka on milloinkin äänessä. Se on kuitenkin enemmän lopulta vain hienosäätöä ja muokkaamista, että teksti toimii kaikissa julkaisumuodoissa”, kirjailija valaisee.
Mitä menestyskirjailija ajattelee kirjallisuuden haasteista?
Ensimmäinen Juoppohullun päiväkirja muutti satojentuhansien ihmisten käsityksen kirjallisuudesta, ja tavoitti sellaisetkin lukijat, jotka eivät välttämättä olleet muutoin lukeneet kirjoja. On sanottu, että ”kirjasarjaa on luettu, myyty, fanitettu ja kritisoitu ihan vitusti”.
Kaikkiaan Vuoriselta on ilmestynyt yli neljäkymmentä teosta. Niitä on myyty eri formaateissa jo yli 2,5 miljoonaa kappaletta.
Kirjallisuuden asemasta puhutaan tänä päivänä hieman huolestunein äänenpainoin. Minkälaisia haasteita kirjallisuudella on?
”Muistan jo vuosia sitten varoittaneeni, että kirjalle on tulossa valtava määrä vapaa-ajankäytön haastajia. Suoratoistopalvelut puhumattakaan somesta, jossa olen nähnyt nuorten olevan uppoutuneina tunnista toiseen”, kirjailija huomauttaa.
”Suurin huoleni on lukemisen katoaminen. Vaikka äänikirjat ovat avanneet minulle uuden uran kirjailijana, silti haaveilen ihmisten palaavan myös perinteisten kirjojen lukemisen pariin, koska se kehittää aivan toisella kuin katsoa Netflixin sarjoja päästä päähän tai vain kuunnella kirjoja ja podcasteja.”
”Luettu teksti on aivojumppaa ja kehittää keskittymiskykyä, mielikuvitusta, luovuutta, analyyttistä ja kriittistä ajattelua, parantaa muistia ja vahvistaa ihan konkreettisesti aivojen hermoratoja”, kirjailija sanoo.
Luovaa työtä tekevän vapaa-aika
Juha Vuorinen on viihteen moniottelija, joka on toiminut myös radio-, televisio- ja elokuva-alalla. Hän kirjoittaa kolumneja, ja julkaisee säännöllisesti monipuolisia kirjoituskokoelmia. Vuorinen on jatkanut myös dekkarigenreä parodioivaa DikDek -romaanisarjaa. Lisäksi hän tekee uraauurtavaa työtä podcastien saralla, ja julkaisee viihdyttäviä somesisältöjä.
Miten vietät vapaa-aikaa?
”Onko luovaa työtä tekevällä ihmisellä vapaa-aikaa, sillä ainakin minulle on sula mahdottomuus kytkeä päätäni lomamoodiin? Teen kovasti töitä sen eteen, että oppisin olemaan sinut itseni kanssa – ettei koko ajan päässäni laukkaisi miljoonaa ajatusta siitä, miten mistäkin näkemästäni ja kokemastani asiasta saisi leivottua johonkin formaattiin hauskaa sisältöä”, Vuorinen sanoo.
”Nyt kun lapset ovat lehahtaneet pesästä, lienee ensimmäistä kertaa sopiva hetki kokeilla hieman rennompaa elämäntapaa.”
”Uskoisin sen löytyvän niinkin yksinkertaisesta konstista kuin kiireettömästä matkailusta vaimoni ja koirani kanssa autolla pitkin ja poikin Eurooppaa. Se on tällä hetkellä mielessä, ja sen mitä itseäni tunnen, niin eiköhän noilta reissuilta kerry materiaalia ainakin johonkin mediaan julkaistavaksi.”
Esseeblogi 