Yksin asunut äitini ei enää eläkepäivillään kokenut tarpeelliseksi hankkia suurta joulukuusta. Sen sijaan hän loi joka vuosi pienen, kauniin asetelman havunoksista. Lattialla seisoi kirkas, kuutionmuotoinen lasimaljakko, johon hän asetteli havuja ja niiden ympärille sirot jouluvalot. Muutama pieni joulupallo viimeisteli kokonaisuuden. Se riitti hänelle – ja se riitti joululle.
Kauniita kuusenoksia.
Eräänä jouluna äitini pyysi isoveljeäni käymään kysymässä joltakin kuusikauppiaalta, olisiko tällä antaa muutama ylimääräinen oksa.
Veljeni ajoi aatonaaton iltapäivänä erään marketin parkkipaikalle, ja asteli kuusikauppiaan luokse. Hän esitti asiansa. Mies näytti hetken hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi sitten: ”Kyllä se onnistuu.”
Veljeni kysyi, mitä oksat maksaisivat. Kuusikauppias pudisti päätään.
”Ei mitään. Mutta jos voisit tuoda kaupasta pullon vissyä. On niin kova jano. En ole päässyt tästä mihinkään koko päivänä, enkä ole saanut mitään juotavaa”, mies sanoi.
Veljeni kävi marketissa. Hän palasi kuuden pullon vissypakkauksen ja suklaalevyn kanssa.
Kuusikauppiaan silmät kostuivat – ehkä kiitollisuudesta, ehkä helpotuksesta, ehkä siitä, että joku näki hänet.
Kun saavuin aattoaamuna äitini luo, olohuoneessa loisti erityisen kaunis, helkkyvä asetelma. Tiesin, että jokaisessa oksassa oli mukana pieni hetki hyvyyttä: äidin toive, veljeni ele ja janoisen kuusikauppiaan lämmin kiitos.
Esseeblogi 